Talkooterapiaa ja no-go for Pallas 134k

Vietin viikonloppuni Vierumäki Trail Maratonin talkoissa. Pääosin maalihuollossa, mutta myös autoja ohjaten, somettaen ja paikkoja rakentaen sekä purkaen. Kruunuksi hienolle viikonlopulle ihmiset ympärilläni, niin vanhat kuin uudet tutut, kaverit ja ystävät. Kiitos, että sain olla mukana.

Tällä kiitoksella on tavallista isompi arvo, sillä Vierun 18 tunnin talkoot olivat parasta terapiaa sekamelskaiselle mielelle, joka toipuu kesän päätapahtuman menettämisestä. Akilleksen seudulle kohdistuva kipu sai viikolla tuomionsa, joka pakotti perumaan Ylläs-Pallas-Hetan odotetun reissun ja ennen kaikkea itsensä punnitsemisen 134 kilometrin matkalla.

Menin keskiviikkona lääkärille, kun akilles narisi. Tai oikeastaan menin, kun ystäväni ja tärkein tukijani painavasti sitä ”ehdotti” konsultoituaan maan parasta nilkkalääkäriä. Pääsin ensin vain työterveyslääkärille, joka hänkin ilmoitti samantien: ”Lääkärinä en voi päästää sua tuollaiseen juoksuun. Siellä on tulehdus.” Neuvottelun jälkeen lähete ortopedille. Arvostettu ja osaava mies perjantaina: ”Älä mene, se matka jäisi kesken”. 

Over and out, no go for Pallas.

Lääkäriltä ulos, tyhjä olo ja itku silmässä. Kummassakin. Ei niinkään jalan takia – uskon, että se paranee – vaan siksi, että kauden päätapahtuma YPH 134k ja reissu ystävien kanssa jää väliin. Seitsemän kuukauden tavoitteellinen fyysinen treeni ja monet meditatiiviset matkat mielen sopukoissa kärsivät inflaation.

Tavallista vaikeammaksi tilanteen tekee se, ettei jalka ole merkittävästi kipeä. Tilanteen sietämistä taas helpottaa se, että jonkin verran sen aiheutumista vauhditti oma tyhmyyteni. Okei, paljonkin. Ja se loppu jaetaan tietämättömyyden ja satunnaisuuden kesken. Ensimmäiseen mahtuu myös huono ymmärrys siitä, miten roppa reagoi uusiin voimakkaisiin ärsykkeisiin ja miten niistä olisi pitänyt palautua. Case Karhunkierros 82k. Edellä mainitut tyhmyydet voi halutessaan kysyä privana, vastaan kyllä.

Lomani alkaa huomenna. Kalenterini on yllättäen tyhjä. Vielä tyhjempi kuin mieli. Pallas-kunto piti viimeistellä nyt Vierulla 43k turvajuoksina, ja sitten vain fiilistellä kohti elämäni kovinta koitosta. Punnita veri ekalla satkulla ja seuraavalla viikolla palautellen lomailla. Mitäs mä nyt teen? Juoksu on poissa laskuista, mutta ehkäpä sitten fillaria, rullaluistimia ja uimahousuja – joista viimeisimmät eivät juuri käsipohjaa huimempaan kiitoon yllä. Eivätkä kaksi muutakaan lajia kuulu vahvuuksiini.

Juoksuja tulee ja terveys on tärkeintä ja kaikella on tarkoituksensa. Juuri näin – mutta tuota kolmatta odotan kyllä poikkeuksellisen innokkaasti. Ja tuleehan se, eikö niin?

4 kommenttia

Kategoria(t): Yleinen

Tyhymää – ja silti jeppiskamaa

Ajatuksiani, miksi Helsinki Half Marathonin jälkitunnelmat olivat niin ristiriitaiset, vaikka aikani sinänsä oli ihan hyvä ja suoritus taustatekijät huomioiden erinomainen – suorastaan jeppiskamaa. * Tarina jalkavaivasta jutun lopussa.

IMG_5320

Maalissa tunnelmaa nosti tuttujen tapaaminen ja selfie Wilson Kirwan kanssa.

Kuvittelin, että olisin palautanut kahden viikon takaisesta Karhunkierroksen 82 kilometrin rymystä. Kuvitelma perustui siihen, että vuosi sitten olin erittäin suorituskykyinen HHM:llä vain viikko ennätykseen päättyneen Tukholman maran jälkeen. Edelleen olen sitä mieltä, että kuntoni edellyttää sub1.40 yrittämistä – mutta ei kaksi viikkoa lähes 13 tuntia kestäneen metsäpööpöilyn jälkeen. Jaloissa tuntui hyvältä, syketasot – lähinnä ortostaattisten mittausten perusteella – ok,  hermotuksen arvioiminen hankaa, mutta tuntuma siltäkin osin hyvä. Olihan Karhunkierros kuitenkin sujunut 100% pk-sykkeillä ja riittävän kaukana maksimisuorituksesta.

Nyt ymmärrän, että suorituskykyni – viime lauantaina – ei vaan riittänyt 1.40-alitukseen. Yritystä eivät helpottaneet kummallisesti poukkoilleet jänikset sen enempää kuin epätasainen alkuvauhti; ensimmäinen kilometri 5.11 ja toinen n. 4.30. Muutenkin jänöt juoksentelivat, jättäytyivät ja kiihdyttelivät tavalla, jota en ollut aiemmin nähnyt. Oma käsitykseni ja kokemukseni jänistelystä on tarjota asiakkaalle mahdollisimman tasainen matkavauhti kohti etukäteen ilmoitettua loppuaikaa.

Kova tuulikin heitti kyynelkaasunsa, mutta suurin syy epäonnistumisesta löytyi silti lenkkarien päältä. Kierrokset nousivat, mutta mäntä jyskytti kuin ilman rengasta: ei tehoja.

Totaalilepo – virhe!

Karhunkierroksen jälkeen totaalilepäsin viikon verran. Se oli virhe. Lihasjumien hellitettyä aineenvaihdunta levossa jäi olemattomaksi, eivätkä jalat sitten palanneet lomiltaan tosi toimiin. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt toisena tai kolmantena päivänä tehdä jonkinlainen pyöräily+uinti yhdistelmä venyttelyrullailu-twistillä. Vai mitä Eevis 😉 Ja siitä palata matalilla sykkeillä takaisin säännölliseen liikuntaan. No, tästä asiasta voin selkeästi oppia.

Totaalilevon jälkeen palasin juoksuun täysin puskista tulleiden ”akilleskipujen” kanssa. Akillesta vastaan puhui kuitenkin se, että kipu kasvoi rasituksessa, vaikka jalka lämpeni, eikä jänne ollut mistään kohdasta kosketusarka. Levon jälkeen ja aamuisin jalka oli parempi. En vieläkään tiedä mikä jalkaa vaivaa…mutta siitä lisää tekstin lopussa.

Joka tapauksessa jalka tuntui kisa-aamuna lämpän jälkeen sen verran hyvältä, että päätin lähteä jahtiin. Tähän kiteytyy iso virhearviointi. Oliko jalka oikeasti niin hyvä, että piti lähteä – vai eikö pää kestänyt vaikeaa päätöstä kisan väliinjättämisestä. Kun kuitenkin esimerkiksi vielä torstaina piti tulla portaita alas expoon vahvasti kaiteesta tukea hakien.

Nyt pystyn sanomaan, että heitin kesän pääkisani puokin enkan alttarille. Onneksi tuli ei syttynyt, enkä tarvinnut uhrata unelmaani, ainakaan vielä. Ja vilpittömästi toivon, että tein virheeni syyntakeettomasti vailla parempaa ymmärrystä asioiden oikeasta marssijärjestyksestä. Joka tapauksessa kaiken tämän summana pidän lauantaista kisaa tyhmän miehen tyhmänä juoksuna.

Mitä itse juoksussa tapahtui?

Alkumatkasta hyvä fiilis. Bongasin samasta 1.40-ryhmästä Katrin ja Heikin, joiden kanssa juteltiin niitä näitä. Katrin kanssa vähän enemmänkin ja yritettiin provosoida tuppisuina reitin varrella olleita ihmisiä kannustamaan. Tämäkään ei onnistunut. Katjaa en nähnyt, vaikka tiesin, että samoja aikoja hakee.

Juoksin lähellä 1.40-jäniksiä. 4,5k kohdalla geeli, 9k kohdalla suolatabletti, mutta rentous alkoi kadota. Vauhti ei tuntunut kovalta, mutta elimistö ei toiminut näillä kierroksilla. Kolmas juomapiste yllätti kulman takaa, ja geeli roikkui vyölläni, kun sen olisi pitänyt jo olla mahaan matkalla. Sen aikaa eväiden syöminen vei, että 1.40-ryhmä pääsi kymmenien metrien päähän.

Henkinen notkahdus kolkutti, vaikka yritinkin takaa-ajoa. 14 kilometrin kohdalla päästin irti, kun tajusin, että vauhtini oli luulemaani hitaampaa garmin ylimääräisen 300 metrin takia. Mietin lähinnä mistä oikaisen kävellen maalialueelle, ja keksinkin hyvän reitin…

juoksukuva

…mutta juuri silloin Katri pysähtyi edessä olevasta porukasta ja jäi juoksemaan viereeni. Fiilisten kyselyt, ja vastauksina huonoa oloa, sekaista vatsaa, lievää pyörrytystä ja muuten vain pazkaa kulkua. Aika nopeasti syntyi päätös taistella yhdessä maaliin ilman tarkoituksellista vauhdin hidastamista. Syntyi käsite #perkele-juoksu ja jälleen arvokasta oppia miten käsitellä tunteita kisan hetkinä, jolloin kaikki tuntuu pahalta.

Katja pyyhkäisi Märskyn mäessä ohi, ja Pasilan mäessä tarjosin krampin kourissa kärsivälle miehelle viimeisen suolatabuni. Juoksun vaikeita hetkiä seurasi aina tasaisin väliajoin…uusi vaikea hetki.

Garminin data ei puhu loppukirin puolesta, mutta Katri puhui sen verran vakuuttavasti maaliloikan puolesta, että jotain sellaista minäkin yritin. Toistaiseksi en löytänyt järjestäjien kuvista vielä itselleni tuota uutta itsensä julkisen nolaamisen muotoa, mutta eiköhän sekin sieltä esiin putkahda. Ja ettei jää epäselväksi, niin Katri on juoksupomppujen kruunaamaton kuningatar (kuva). Itse pelkäsin, että jos jalkani edes maasta yhtä aikaa nousevat, niin alas tullessa jänne viimeistään katkeaa.

* Kipeän jalan tarina

Kipu vasemmassa jalassa alkoi kahdeksan päivää Karhunkierroksen jälkeen. Totaalilevon jälkeen. Aivan puskista. Ilman merkkiä kivusta tai ärsytyksestä, haaverista. HHM-viikon maanantaina, jolloin juoksin höntsää ja rullailin reippaasti (mutten kovaa) 4x400m ja 4x200m, kipu säilyi taustalla muuttumattomana. Tiistaina juoksin pienimuotoisen suunnistuskisan, joka sujui hyvin, eikä ärsyttänyt jalkaa lisää. Kipu säilyi, mutta aihetodisteiden perusteella uskoin, ettei kipu lähde akilleksesta.

Torstaina kipu paheni ja mm kun olin menossa HHM-expoon lappua hakemaan, jouduin portaissa alaspäin ottamaan tukea kaiteesta ja ontumaan vahvasti. Expossa halusin kokeilla ja kokeilinkin Addun Ultra Boost ST –kenkää. Jokainen vasemman jalan askel sattui, mutta muuten ihan jees pesusienikenkä. (Ostokiimaa laimensi todelliset villasukat hintalapussa: 199 euroa.) Epäilys kääntyi takaisin akilleskipuun. Illalla hoidin kylmällä ja kineesioteippasin – koulutuksen käyneenä teippaajana 😉

Perjantaina jatkoin buranan mättämistä napaani. Kipu pysyi kurissa ja focus säilyi HHM:n startissa. Lauantaina aamulla huolellinen verkka Töölönlahden ympärillä, kuten Minnan ja Paulan kaltaiset oikeat juoksijat, jotka moikkasin reitiltä. Kuumageeli, kineesioteippi ja burana pitivät kivun tasolla, jolla pystyin perustelemaan starttaamisen. Hinku 1.39-tulokseen oli äärimmäisen kova. En juuri antanut aikaa edes tuttujen tapaamiselle ennen starttia.

Juoksun aikana kipu yltyi puolimatkan krouvin jälkeen, ja viimeisillä kilsoilla Pasilan mäkeä alas tullessa jalka oli kuin tulessa. Kaiken muun harmin lisäksi. Maalista melko suoraan ensiapuun, jääpussi + buranaa. Illalla lisää kylmää ja buranaa. Sunnuntaina jalka turposi niin pahan näköiseksi, että päätin jo illalla maanantain lekurireissusta. Kaikki viittasi akilles-vammaan, joka voisi viedä…jopa sen heinäkuisen Ylläs-Hetta -retken.

Tutulle työterveyslääkärille, jolla on hyvä ymmärrys urheiluvammoista. Tutkii ja lähettää ultraan, jonne pääsen neuvottelun jälkeen, vaikkei aikoja enää olisi. Kokenut ultraaja tutkii ja selittää koko ajan mitä näkee. Akilles on ehjä! Ei oo todellista. Epätoivoinen suru vaihtuu onnen tunteiksi.

Mikä mun jalkaa sitten vaivaa, jos akilles on kunnossa. En tiedä, eikä sitä aivan tarkasti tiedä sen enempää lääkäri kuin radiologikaan – mutta pahimman pelkoni poistivat toteamalla ultrassa akillesjänteen terveeksi. Nilkka on turvoksissa kuin pullataikina ja suorastaan pelottavan näköinen. Nesteet ovat valuneet ja haudanneet kehräsluun. Vastausta ei ole, mutta vaihtoehtoja kyllä: repeämä kalvoissa, katkenneita verisuonia, joista aiheutunut verenpurkauma; liian kylmää ja liian kauan suoraan iholle (joo, vedin kylmäkallen ohuessa muovipussissa suoraan sukan alle) saanut nesteet liikkumaan, muita juurisyitä totaalilevosta alkaen.

Jälkipuheessa lääkäri kertoo kuinka paljon nilkan seudun hoito on muuttunut vuosien aikana. Täyskäännös mm leikkausten suhteen, kuten myös siinä sidotaanko lepoon vai liikutetaan kipeänäkin. Nykyään pyritään varmistamaan nilkan liikkuvuus ja se, ettei jäisi turhia kiinnikkeitä kudoksiin (jos ymmärsin oikein). Sainkin selkeän ohjeen liikkua kivun sallimissa rajoissa, vaikkakin turvotus pitäisi ensin saada vähän laskemaan. Yritän noudattaa ohjetta mahdollisimman järkevästi.

PS. Ai niin, kaiken tämän jälkeen mun puokin enkka on nyt 1.42.23. Parannusta 20 sekuntia edellisvuodesta. Ja ilman Katria en olisi juossut maaliin asti. Elämä on.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Team Pattipolvet ja tunnelma katossa

Pelkäsin etukäteen, että maalissa mieleeni hiipii ajatus: miten voin jaksaa vielä 54 kilometriä. Karhunkierroksen 82 kilometrin taival päättyi kuitenkin sen verran hyvävoimaisena ja reipasvauhtiseen maaliintuloon, että itseluottamukseni kasvoi kohisten heinäkuisen 134 kilometrin Ylläs-Hetta -urakan suhteen. 12h 50min aika syntyi noin 85% teholla; hyvin lähellä toivettani.

Pääkuva

Polkujuoksun riemua. Kuva: Atte Loukio

Rakkoja tuli tasan yksi, ja luultavasti vain yksi kiveen kolhittu kynsi irtoaa. Jalat, lähinnä pohkeet ja etureidet, olivat pari päivää huonona, eikä sunnuntain 854 kilometrin kotimatkaa yksin ajettuna voi kenellekään suositella, etenkään parin tunnin yöunien jälkeen. Iloinen mieli ja lähimpien ystävien ja kaverien soitot saivat ajan lentämään, eikä kotimatka lopulta tuntunutkaan pitkältä. Kiitos, kiitos 🙂

Pidin vauhdin poluilla maltillisena, eikä matkan aikana tullut todella vaikeita hetkiä. Ensimmäisen kympin juoksin korostetun rauhallisesti, ja sen jälkeen sainkin ohitella muita. Samalla sain taittaa hetken matkaa yhdessä monen juoksusta löytämäni kaverin kanssa.

Eniten opettelua oli energian ja nesteen nauttiminen kellontarkassa aikataulussa. Suunnitelmani meni solmuun heti ensimmäisessä huollossa, jossa pienen banaanipalan  ja neljä sipsin syöminen sotki rytmini. Energinen ja iloinen Eevis täytti pulloni ja kohotti muutenkin korkealla ollutta fiilistä.

Puolimatkassa lausumani ”onkohan ilma alkanut viilentyä iltaa kohden, kun palelen hiukan ja iho on kananlihalla” -tyylinen viisaus naurattaa vieläkin. Kello oli vähän vaille 12 ja vietettiin päivän kuumimpia hetkiä. Tuolloin pitkässä, loivassa ja pehmeässä nousussa tuntui hetken aikaa pahalta, kun syömisen ja juomisen väli oli venähtänyt liian pitkäksi.

Energiaa kellontarkasti

Olin saanut pian ensimmäisen huollon jälkeen juoksuseuraksi Teijan, joka selvitti minulle tarkan syömis- ja juomisrytmin merkityksen. Monta kertaa ei saanut antaa neste- tai energiavajeesta johtuvan vilun yllättää, tai perävaunu ei omin jaloin punaista mattoa maaliin kulkisi. Teija on Suomen parhaita ultrajuoksijoita ja tähtää spartathlonille – ja todellakin tietää nämä asiat. Olin arvokkaassa opissa.

S_T

Team Pattipolvet. Kuva: Atte Loukio

Oli sattuman ja usemman kompuroinnin summa, että päädyimme juoksemaan yhdessä – Team Pattipolvet. Kumpikin polvet verillä ja turvoksissa juurakoiden ja kivien iskujen ansiosta. Itse kaaduin ensimmäisen kerran pitkospuilla jo alkumatkasta. Edellä juossut kaveri astui pitkospuun etureunaan, jolloin laudan pää nousi tossuni edessä vajaan kymmenen senttiä ja kampitti minut suorilta jaloin mahalleen. Heti perään jouduin kellahtamaan pitkospuilta suolle nurin, kun en ajatuksissani huomannut vauhdin hidastumista jonossa ja olin juoksemassa edessäni menneen polkukeijun päälle.

Teija toimi tiimin veturina ja määritteli miten milloinkin edetään. Perävaunun rooli oli pitää tunnelma korkealla ja karkoittaa väsymystä ennaltaehkäisevästi. Herja lensi ja juttujen taso oli juuri sitä itseään, ettei väsymys mahtunut joukkoomme. Kannustimme koko ajan muita juoksijoita ja varmistimme, että kaikilla on kaikki hyvin; tarjoilimme vettä ja suolaa sitä tarvitseville, etenkin pitkällä Oulangan ja Juuman välisellä osuudella.

Ennen toista huoltoa saimme Tiinan mukaan junaamme, eikä juttujen taso ainakaan laskenut. Tiina muisti, että olimme tavanneet viime kesänä Pallas-Hetan maalissa – ja, että olin kommentoinut hieman ”huolimattomasti” hänen ankkakävelyään. Pienen neuvonpidon jälkeen tuomio turpiin linttauksesta purettiin, mutta lupaamani hiihto-vitsi jäi odottamaan seuraavaan kertaan.

Yhteinen matkanteko Teijan kanssa antoi itselleni ymmärrystä ja rohkeutta kävellä riittävän paljon – paikoissa, joissa hölkkääminen ei juuri olisi ollut nopeampaa, mutta olisi vienyt merkittävästi enemmän energiaa ja olisi kasvattanut loukkaantumisriskiä. Ymmärrän nyt myös käytännön tasolla, että juomaa ja energiaa nautitaan puolen tunnin välein, eikä jotain sinnepäin. Pienemmällä kulutuksella kulkevan Super-Saaran kaltainen sirpakka juoksija voi mennä 40 minuutin (tai isommallakin?) välillä, mutta itselleni minuutit yli puolen tunnin kasvattavat riskiä maaliinpääsystä.

Juosten maaliin

Reitin viimeiset 6,5 kilometriä olivat juuri niin rankat kuin tiesin odottaa. Ne sujuivat silti hyvillä mielin ja reippaasti. Poluilla oli ruuhkaa hitaammista lyhyemmän matkan menijöistä, mutta eipä meillä ollut kiire. Ja ohituspaikkoja löytyi paremmin kuin Monacon katuradalla.

Kumpuvaaran päällä koin ikimuistoisen kohtaamisen, kun saavutin Arin. Sankarini oli 160 kilometrin taipaleensa loppuvaiheilla ja silmin nähden äärirajoilla, mutta väänsi huumorista energiaa niin oman kuin muidenkin jaksamiseksi.

Jyrkimpiin nousuihin ja laskuihin sai apua vaijerista, jota ilman polvet olisivat olleet vieläkin kovemmilla. Aikanaan nousut loppuivat ja edessä oli enää vajaan kilometrin mittainen tasamaan ja loivan laskun osuus. Saimme vauhdin päälle ja rullasimme alle vitosen tahtia maaliin. Kellot kalkattivat kuin voittajille, ja tunnelma oli juuri niin hieno kuin voi vain kuvitella. Siitä huolimatta kannustan kaikkia lähtemään mukaan ja kokemaan saman, itselleen sopivalla matkalla, 33 kilometristä alkaen.

pun matto

Tätä punaista mattoa pitkin maaliin. Otin kuvan torstaina, kun oli hiljaista.

Garmin kertoi minun polttaneen 5001 kaloria, ottaneen lähes 100 000 askelta ja kivunneen noususummaksi lähes 2000 metriä. Tapahtuman tiedoissa oleva vajaan tonnin noususumma on puppua. 70% matkastani taitoin pk-sykealueella. Jaloissani olivat pian eläkkeelle siirtyvät Salomonin S-Lab sense kolmoset. Seuraavalle reissulle laitan kompressiosäärystimet, joista uskon olevan apua jalkojen väsyessä ja etenkin loppumatkan nousuissa.

Maalissa joimme Teijan tarjoamat ohraiset palautusjuomat ja sovimme, että seuraavaksi Team Pattipolvet kompuroi polvensa verille matkalla Ylläkseltä Hettaan.

Juoksijan Grand Slam

Tänään, yhdeksän päivää Karhunkierroksesta, kävin ensimmäisen kerran lenkillä ja antamassa jaloille nopeusärsykkeitä – tavoitteenani selvittää, onko realistista lähteä ensi lauantaina jahtaamaan puolimaratonin ennätystä.

Tällä hetkellä tuntemukseni ovat sellaiset, että lähden hakemaan 1.40:n alitusta. Tietoisena siitä, että Hellas-Pattaya from Ylläs kutsuu jo viiden viikon päästä. Ja, että järjen ääni kuiskaa korvaani, että jätä HHM väliin ja käytä viikonloppusi tunkkaamiseen ja pitkään metsärymyyn. Katsotaan.

Uuden ennätyksen syntyminen tarkoittaisi sitä, että tekisin kolmantena vuonna peräkkäin juoksijan Grand Slamin – parantaisin ennätystäni niin maratonilla, puolimaratonille kuin kympillä.

Ari

Minnan kanssa näytettiin maalissa, että Ari on oikea sankari. Kuva: Sari Muurman

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

3.37.05 – Kiitos kannustuksesta!

Lähdin rohkeasti Kullbergin Sannan vetämään 3.30-junaan. Jaksoin 26 kilometriä, jonka jälkeen oli pakko irrottaa vaunu junasta ja jatkaa resiinalla. Alkoi elämäni raskain 16 kilometriä, jonka olisin jättänyt kesken ilman sanoinkuvaamattoman hienoa kannustusta. Maalissa kello palkitsi uudella enkalla 3.37.05.

***

Saavuin Helsinki Spring Marathonin kisapaikalle lähes kaksi tuntia ennen starttia. Tärkeimmän päätöksen olin silti tehnyt jo edellisenä iltana, ettei tarvitse kisapaikalla arpoa: lähden rohkeasti liikkeelle ja kurkotan kuuhun, vaikka aistinkin katajaisen kutinan persiissäni. Mitä jos olisikin tarpeeksi pöljä päivä, optimi lämpötila ja suotuisa tuulensuunta. No, nämä yksityiskohdat säätävät vain lillukanvarsia.

Jos enkkaa karkaa toisen tai kolmannen kierroksen jälkeen, lähden kotiin, enkä todellakaan jää kiertämään Helsingin Pukinmäessä maratonia täyteen vain maratonin takia. Jyrkkä päätös siksi, että palautumisaika puolittuu ja saan enemmän treeniaikaa Karhunkierrokselle.

Tein huolellisen valmistautumisen Puksun mondolla. Verkka, koodrinaatiot, avaava 300 metriä vähän maravauhtia kovempaa, verkka ja parin sekunnin venytykset. Kaikki oli hyvin, paitsi että kisakeskuksesta ei saanut kahvia. Eikä mitään muutakaan.

Toimipisteiden niukan määrän takia vessassa käynti jäi viime hetkeen. Matkalla starttiviivalle näin neitsytmaralleen lähtevän Ellan, jonka viime viikkojen valmistautumisessa olin saanut olla apuna. Sitten Bro-Bordin Jannen kanssa karhunhali ja pari sanaa…joiden aikana starttari pamahti – ja missasin oman ajanottoni.

Tunnistin Varalahden Markon pitkän hahmon annetuista tuntomerkeistä ja pinkaisin aikomaani ryhmään. Sanna otti kuskin paikan ja sääti kilometrivauhdiksi 4.56. ”Tiesin”, etten jaksa tätä vauhtia maaliin asti, mutta en antanut tuolle ajatukselle sijaa. Juoksu ei lähtenyt rullaamaan rennosti ja jouduin tekemään töitä, vaikka sain kulkea Markon peesissä.

Ensimmäinen kierros oli vaikea, etenkin kehä ykkösen vierusta, jossa hetkellisesti paistoi aurinko liiankin kuumasti (tämä harha toki korjaantui myöhemmin korkojen kera). Toisella kierroksella onnistuin löytämään rytmin, jolla askel tuntui helpommalta. Heitin puolimatkassa sormikkaat ja kaulassa olleen buffin – ja vitsailin heittäväni kierroksen päästä housut. Siihen vitsailuni loppuikin.

Jatkoin tiukasti ryhmän imussa ja keskityin vain omaan juoksuuni. Yritin hakea kevyttä askelta, joka löytyi hetkeksi, mutta karkasi pienestäkin ärsykkeestä. Sykkeet olivat siellä missä pitääkin eli korkealla. Tuska ja kipu yltyi tasaisesti lonkankoukistajista ja etureisistä lähtien. Noutaja koputti olkapäälle. Jäin ryhmästä juomapaikalla (n. 24 km), mutta runttasin vielä  Tuusulantien pitkällä suoralla ryhmään mukaan. Mutta vain hetkeksi; oli pakko antaa periksi ja tehdä uusi suunnitelma.

Se oli viisas päätös. Jos olisin kitkuttanut Sannan junassa vielä pari kilometriä, tuskin olisin pystynyt juoksemaan loppuun asti. Pudotin vauhtia merkittävästi ja laskin uuden aikataulun: saan toivomani alle 3.40-ajan, jos pääsen jäljellä olevat kilometrit 5.20-5.30 väliin.

Alkoi elämäni raskain taival. Sattui niin moneen paikkaan, etten viitsi luetella. Myös keuhkoihin. Toivoin, että olisin päässyt ”kyydillä”, kolme kierrosta, mutta ei. M60-sarjan voittanut Ollilan Veikko paineli tyylillä ohi ja yritin peesiin. Sama kuin olisi kiivennyt peltikattoa banaaninkuoret jaloissa.

Laskin manuaalisesti kilometrivauhteja, kun unohdin laittaa automaattisen kierrosajan päälle. Tunsin kramppien hiipivän seurakseni. Suolaa ei ollut – ajattelin, ettei näin kylmällä säällä olisi tarvinnut. Kyllä olisi.

Kolmannelle kierrokselle lähteminen oli todella vaikeaa, vaikka kellossa oli reserviä ennätystä varten. Olisin keskeyttänyt, jos olisin kehdannut. Onneksi jouduin juoksemaan korvaamattoman kannustusporukkamme ohi, enkä vaan voinut lopettaa – vaikka heidät pelästytinkin pysähtymällä sekunniksi todeten ”tämä oli tässä”.

Jussi juoksi hetken aikaa vierelläni ja tsemppasi – aivan kuten koko muukin kööri* En muista yhtään mitä Jussi sanoi vierelläni, mutta sanoja tärkeämpää oli se, että toinen uskoi ja valoi uskoaan myös minuun. En mä vaan voinut lopettaa, vaikka olinkin jo valmis luopumaan enkastani.

Edessä oli nälkävuoden pituinen ja kiinalaisen kidutuksen makuinen kierros. Sää kylmeni ja jalat jäykistyivät. Kevät näkyi vain kilpailun nimessä. Tavoitteena oli juosta – ja kävellä vain juomapisteiden kohdalla.

Päätöskierroksen ensimmäisellä mehuasemalla maltillisemmin aloittanut Janne sai minut kiikariinsa. Armottomana metsämiehenä Janne lähti jahtiin ja minä tietysti pötkimään pakoon. Haluan elää tällaisessa illuusiossa, vaikka todellisuudessa kyse oli luultavasti siitä, että hetkellisesti vauhti hidastui vain vähän rauhallisemmin.

Kuinka erilaiselta olympiareitin tuulinen suora tuntuikaan juosta yksin. Nyt ei enää tehnyt mieli keskeyttää, edes kävellä. Täältä oli päästävä äkkiä pois ja mieluiten ennen Bordia. Jossain vaiheessa huomasin, ettei välimatkamme enää kaventunut. Pystyin pitämään vauhtia yllä ja tunsin tästä suurta mielihyvää. Sillä endorfiinillä runttasin enkan kannalta pari tärkeää kilometriä.

40 kilometrin kyltti oli kaunis kuin persikkaiset posket. Tuli tunne, ettei oikeasti ole enää pitkä matka maaliin, missä enkka odottaa. Alkoi mennä roska silmään. Tuntui edelleen pahalta, mutta se tunne jäi fiiliksen alle. Odotin, että näen kannustajani.

Stadionilla pystyin vähän kiristämään tahtia, mutta mistään loppukiristä on turha puhua. Eikä siihen ollut tarvettakaan. Maalissa väsynyt, onnellinen ja itsestään ylpeä 3.37-maratoonari. Ja Janne reilun minuutin perässä kruunasi tunnelman.

Kylmyyden maksimoimiseksi pukkarin suihkuista sai lämmintä vettä vain maistiaisiksi. Puin lämmintä päälle kulkematta suihkun kautta ja menin odottamaan kavereita maaliin. Onnittelin Ellaa tuoreena maratoonarina. Käänsin auton keulan kohti Pohjois-Espoota. Lihapata, lämmin sauna ja kylmä IPA. Että näin.

Ja mitä mä tästä opin? Tiedän vähän enemmän siitä, mitä 3.30-tuloksen saavuttaminen vaatii. Lisää treeniä, koordeja, corea, eli duunii duunii – ja vähän lisää älliä yläpäähän. Nyt meikä suuntaa skutsiin rymyämään ja palaa maraenkan kimppuun luultavasti vasta syksyllä 2017. Berliinissä? Mikä jottei 🙂

* Erityiskiitos KPK-heimon hienoakin hienommalle kannustusjoukolle. Anteeksi niille, joiden nimeä en tähän muista mainita, mutta ainakin Jussi, Jonna, Tuuli, Eriikka, Suvi, Erkku, Merituuli, Minna juomapisteen luona, Eevis & poika, Eeva, Janne, Elina, Lasse, Touhotin, reitin pohjoisosissa kaksi pyöräilijää joita en tunnistanut kypärän lasien ja buffin alta. Ilman teitä en istuisi kultareunaisella pilvellä ❤

PS. Kai tässä pitää paljastaa myös edellisillan mega-sähläys: huomasin puolenyön aikaan varusteet jo kasattuani, että astmalääkkeessäni ei ollut yhtää annosta jäljellä, enkä löytänyt mistään toista discusta. Soitto apteekkiin, ja juu-ei, ilman reseptiä ei irtoa mitään. Seuraavaksi soitto Kampin Terveystaloon, jonka 24/7 päivystyksestä sain neuvoteltua puhelinreseptin aamuksi. Ongelma ratkaistu, vaikkakin nukkumaanmeno siirtyi tyhmästi ja stressitaso nousi pari oktaavia.

Photo 24.4.2016 18.35.17

Voittajan tuuletus.

Photo 24.4.2016 18.37.38

Veljekset kuin ilvekset.

 

5 kommenttia

Kategoria(t): Yleinen

Mitä mulle kuuluu?

Treeni-into on jo pitkään, oikeastaan syyskuisesta umpparileikkauksesta lähtien, ollut huipussaan. Siitä on kärsinyt myös blogin kirjoitusfrekvenssi, vaikka kirjoittamisesta paljon tykkäänkin. Tartuin kynään nyt, kun keventely maralle alkaa. Kiitos, että tulit lukemaan.

Toiset bongaavat kevään leskenlehdistä, toiset kiuruista ja peipposista, itselleni syntymää symboloiva vuodenaika kurkistaa ensimmäisten eurooppalaisten maratonien silmin. Pari viikkoa sitten katuja kierrettiin Pariisissa, viikko sitten Roomassa ja Rotterdamissa, ja viikon päästä Hampurissa.

Itsekin olen menossa eurooppalaiselle kaupunkimaratonille – Helsingin Pukinmäkeen. Neljä kierrosta tasaista baanaa ja enkka taskussa yöksi kotiin. Vai pitäisikö jäädä yön yli ja suunnata nähtävyyksiä katsomaan?

Uskon itseeni ja löisin vetoa maraenkan puolesta – jos työnantajani kohdetta Pitkävedossa tarjoaisi – mikä tarkoittaa ajan 3.43.56 alittamista. Kaikki olisi oikeinkin hyvin ilman pääsiäismaanantain Nuuksion keikkaa. Yli neljänkympin lenkki ja vajaat kuusi tuntia lumisilla, sohjoisilla, jäisillä ja sulillakin poluilla oli tähän väliin liikaa. Rymyä seurasi persflunssa, joka entisestään hidasti palautumista. Matkamuistoksi tarttui myös lievä rasitusvamma polvessa.

Tänään juoksin viimeisen tehotreenin ennen maraa: verkkojen välissä 15 kilsaa kisavauhtista. Sellainen duunarin ’drive thru’. Työvaiheen sykkeet ok, mutta hengittäminen raskasta ja oikein tunsin, etteivät jalkojen lihakset saaneet happea. Ilma oli täynnä siite- ja katupölyä, kuin myös astmaatikon keuhkot. Meinaa olla snadisti voipunut olo.

Harjoittelu on muutenkin ollut skitsofreenistä, kun päätavoitteena on heinäkuinen retki Ylläkseltä Pallaksen kautta Hettaan. Tätä ennen pitää suoriutua Karhunkierroksen kasikymppisestä. Tiedä laskevatko Nutsin pojat edes lähtöviivalle, jos en omin jaloin tavoita Rukahovin poreallasta.

Treeniin on mahtunut paljon ei-niin-maravalmistavaa tekemistä: Mt. Malminkartanon portaiden kiipeilyä, pitkiä rymyjä Nuuksiossa ja kävelyä niin hangessa kuin upottavalla suolla. Tuskin ovat antaneet kepeyttä askeleeseen, mutta ehkäpä mielenlujuutta ja hulppeaa hengenravintoa senkin edestä.

Toisaalta olen juossut talven aikana enemmän vauhtikestävyyttä kuin aiemmin, kiitos Solastie-areenan hinkkaamisen. Mukavaahan tuolla on lörpöttely- ja juoksuseura, mutta ei minusta halliråttaa saa, vaikka kermassa hauduttaisi. Sydämeni juoksee ulkona, satoi tai paistoi.

Post scriptum.

”Henkilökohtaista jaksaa lukea, pelkkää treeniä toisensa perään on raskasta lukea.” Näin minua opasti innostajani blogaamisessa ja hullutuksiin lähdössä ennen ensimmäisen tekstini julkaisua. Yritän jatkossakin pitää tuosta ohjenuorasta kiinni, ja tarttua toiseen – siihen, ettei hämähäkinseitti kasvaisi seinälleni.

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Yleinen

”Henkinen tarve päästä tuolle pidemmälle matkalle lähti siitä hetkestä, kun Ylläksen bussin takavalot häipyivät ja minä jäin nieleskelemään liikutuksen kyyneleitä Hetan majatalon pihaan…”

Ylläs_Hetta

Näin kirjoitin Taipaluksen Timolle puoli tuntia ennen kuin minun piti konkretisoida päätöseni laitanko ilmon NUTS Pallaksen 55 vai 134 kilometrille. Juttelin viime kesänä Timon kanssa pari sanaa, ennen kuin hän astui Ylläkselle vievään bussiin. Ja puoli vuorokautta myöhemmin kannustin miestä Pallaksella, josta hän jatkoi – ja minä aloitin – matkaa kohti Hettaa. Timolla siinä vaiheessa 70 kilometriä taivallettuna.

Itselleni tuo 55 kilometrin taival on pisin koskaan jalan yhtäjaksoisesti kulkemani matka, kun case appendix nielaisi Vaarojen kasikutosen. Olen siis haukkaamassa melkoisen ison palan kakkua. Into sisälläni sykkii kuitenkin tavalla, joka ei jätä itselleni hetkeksikään epäselväksi haluanko tätä oikeasti vai en. Motivaatio on huipussaan. Olen valmis tekemään töitä ja nauttimaan paitsi matkasta, myös perille pääsemisestä.

Treenaan, syön ja nukun, siinä ohjelmani vapaa-ajalle, jonka saan käyttää itsekkäästi. Kultainen kolmio, joka luultavasti on toinen puoli totuutta. Se toinen puoli onkin haastavampi: Kuinka paljon siedän fyysistä kipua? Kuinka paljon pääkoppani kestää silloin, kun on oikeasti vaikeaa? Missä kulkee raja mukavuus- ja epämukavuusalueen välissä? Ainutlaatuinen kokemus on mukavuutta, mutta kramppaavat, tunnottomat ja lopenväsyneet jalat, rakkoihin kääriytyneet varpaat tai energian imeytymisongelmista johtuvat oksentelut, esimerkiksi, ovat sillä toisella alueella.

Juurikin tuo edellinen lause motivoi itseäni valmistautumaan 134 kilometrin tunturiultralle niin hyvin kuin vain pystyn ja osaan. Siitä huolimatta tiedän, etten välttämättä pääse omin jaloin perille. Siinä vaiheessa yritän olla itselleni armollinen. Ole sinäkin, vaikket aina pääsisi tavoitteeseen – mutta aseta tavoitteesi sen verran korkealle, että joudut oikeasti tekemään töitä sen saavuttamiseksi.

Kirjoitan säännöllisesti matkani vaiheista tuleviin haasteisiin, joita ovat niin Karhunkierroksen kasikymppinen, joka on tärkein pre-race Ylläs-Hetta -retkelle kuin Helsinki Spring Marathon, jolla todellakin on kevättä rinnoissa. Jos sinulla, rakas blogini lukija, on mitä tahansa vinkkejä tai sanottavaa minulle, kirjoitathan sen miettimättä onko se kovinkaan iso asia. Monta kertaa pienistä tarinoista syntyy suuri satu – kuten suolaisten kyynelten värittämistä bussin perävaloista unelma, jota lähden ensi heinäkuussa tavoittelemaan.

Tästä löydät tarinani viime kesän NUTS Pallas 55 kilometriltä

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Vaarojen siirto ja lisukkeen poisto

Tänään mun piti blogata siitä miten selvisin Vaarojen maratonin 86 kilometrin ultramatkasta. Kauden päätapahtumasta, joka ainoana tavoitteenani olin harjoitellut yli puoli vuotta. Ja joka valui kuin kankkulan kaivoon yhden tulehtuneen lisukkeen takia. No, kirjoitan leikkauksenkin vaihesta blogin hännässä siitä näkökulmasta, että kun seuraava ’runners appendix’ pahoittaa mielensä ja joku heimoveljeni tai -siskoni käy samaa läpi, voin etukäteen jakaa kokemukseni.

profiili_43km

Olen korviani myöten täynnä lauseita ”tuleehan niitä seuraavia kisoja”, ”terveys ensin” ja ”olet päässyt moneen kivaan juttuun mukaan”. Totta nuo, kaikki tyynni. Lähinnä olen saanut kuulla niitä ihmisiltä, jotka eivät todellakaan tiedä mistä puhuvat. Olen yrittänyt niellä tunteeni ja hymyillä kuin se kuuluisa hankolainen keksi. Tai Mona Lisa. Miten ihminen, jolle hissin välttäminen on urheilusuoritus, voisi ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Tai että kun Vaarojen kasikutonen siirtyy ensi vuodella, siirtyy myös toiveeni osallistumisesta Berliinin ennätysmaratonille ainakin vuodella.

On myös niitä ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtävät, ja jotka ovat osanneet tukea. He ovat pääasiassa nykyisiä tai entisiä urheilijoita, huippu- tai aktiivi-; kumpikin antaa vahvan perspektiivin asioille. Kiitos E & A – etunimen alkukirjaimen kryptiikalla ilmaistuna, toivottavasti tämän luette ja saatte kiitoksenne. Ehkä olen sen teille suoraankin sanonut. Ja kiitos monelle muullekin tuesta.

HILJALLEEN TAKAISIN

Reilu vuosi sitten en voinut edes kuvitella, että lähtisin kokeilemaan kanttiani Vaarojen ultralle, 86 kilometrin taipaleelle. Vuoden edetessä siitä tuli mieluisa kauden päätapahtuma ja tavoite, jota pohdiskelin monta kertaa, yksin ja yhdessä. Yli puolen vuorokauden keikka, matka lähes Helsingistä Lahteen – paitsi että tasaisen motarin sijasta alustana olisi pari mäkeä ja mutkaa. Ja kun itsensä lataa edellä mainitun kaltaiselle haasteelle, sen siirtyminen pois omalta aikajanalta horjuttaa elämän kulkua paljon enemmän kuin reilun 12 tunnin kohdalta.

Leikkauksen jälkeen oli luonnollista olla paikoillaan ja toipua. Ensi lenkkini juoksin kaksi ja puoli viikkoa leikkaukesta KPK 24/7 kaksivuotissynttäreillä. Kymppi vauhdilla 7.30. En ollut eläissäni juossut niin hiljaa. Vatsaan alkoi sattua ja sippasin pahasti. Todella kurjat ajatukset nousivat esille, monista lohdutteluista huolimatta.

Neljä päivää myöhemmin, Vaarojen aattona, kun oikein ahdisti, painuin metsään hitaille poluille. Ja vieläpä suuren idolini Apinasaaren Heimopäällikön esimerkin kannustamana, five fingersit jalassa (toki Juuso olisi mennyt paljain jaloin). Mieli virkistyi ja tuli fyysisesti tunne, että hiljalleen palaan takaisin. Hiljalleen.

2015-10-02 19.23.20.jpg

UMPPARIN LISUKKEEN LEIKKAUS

Ensi oireet perjantain ja lauantain välisenä aamuyönä. Pistelee, viiltelee, valvon ja nukahdan vielä hetkeksi. Kello soi 7 ja keitän puuron, käyn juoksemassa maastomaran Nuuksiossa, Classicin. Nesteet eivät imeytyneet, vaan hölskyivät vatsassa, mutta ei oksua (vaikka yritin). Aika 5.19, tyytyväinen, tehoina 75-80%, kuten pitikin Vaaroja ajatellen. Illalla sain viestin, että Panu oli sairastunut ja bro-Bordi kaipasi hidasta jänistä sunnuntain puokille Lahteen. Lupasin mennä, ja menin. Juoksin 2.30.00. Tasan. Kiitos seurasta Hannalle ja Unskille.

Maanantai. Normaali päivä töissä. Ei pahoja oireita, vähän vatsa kipeä. Illalla Suomi-Färsaaret stadikalla.

Tiistai. Aamuyöstä vatsa todella kipeä. En olisi mennyt töihin, mutta piti viedä tytöt kouluun. Jatkoin töihin, missä kivut voimistuivat. Terkkari passitti lääkärille. Menin ja tsekattiin, vatsaa painelemalla appendix kipeä, mutta crp normaali. Lähete Jorvin kirralle, mutta ohje mennä kotiin. Saikkua pari päivää.

Keskiviikko. Vatsa edelleen kipeä, ei muutosta. Ei särkylääkkeitä. Varaan illaksi ajan samalle lääkärille kuin tiistaina. Rebound-testi puhuu appendixin puolesta, samoin crp >70. Lähete Jorvin kirralle, mutta ohje nukkua kotona, jos kivuilta pystyy. Ja pystyin.

Torstai. Aamupala kotona. Autolla Jorviin. Odotussaliin ja istuminen vaikeaa. Heitin kyljelteen tuolille ja vaivuin pintauneen…kunnes kutsu tuli huoneeseen. Vatsan painelua ja tuurilla päivystävä kirurgikin tuli käymään. Paineli ja kyseli, ja sanoi selkä minuun päin: ”leikataan, mutta otetaan vielä veriarvot”. Sillä mentiin, kunnes tuli tulos, että crp oli laskenut.

Eteeni astui Jekaterina Kolmakova, appendixini kuningatar, ja kertoi, ettei minua leikattaisi turhan takia. Crp oli laskenut, eikä ollut varmaa tulehdusta. Asia piti varmistaa TT-kuvauksella, mutta että kone oli rikki. Hoitaja kertoi, että sitä korjattiin ja että korjaus kestäisi ainakin kolme tuntia. Mutta että jonossa olisi vasta neljä ihmistä ja minä kolmantena. Kieltäydyin toistamiseen kipulääkkeistä.

Koko prosessin suurin kiitos siitä, että Jekaterina jatkoi tutkimuksia, eikä passittanut kotiin…joku muu olisi voinut niin tehdä.

”Hyviä ja huonola uutisia. TT-kone toimii. Jonossa on yli kymmenen ihmistä – ettekä te ole kymmenen joukossa.” – Kiitos rehelliselle ja kaiken kokevalle hoitajalle. Itse vietin puoli vuorokautta päivystyksen sermien välissä ja siinä oli 12 tuntia liikaa.

Varjoainekuvausten tulosten jälkeen kuningattareni raotti verhoani: ”Siellä on oikeinkin hyvin tulehtunut appendix ja me otamme sen pois. Leikkaussalissa on yksi ja sen jälkeen on teidän vuoronne.”

Tämän jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Leikkeus to-pe välisenä puoliyönä ja siitä alkoi toipuminen. Anestesia-aineet poistuivat hitaasti enkä meinannut lainkaan pysyä pystyssä. Osin siksi olin myös pe-la välisen yön yksiössäni. Lauantaina aamulla sain luvan lähteä kotiin, kun kerroin, että minua oltiin hakemassa.

Kävelin parkkipaikalle, kiemurtelin ratin taakse kuin käärme pulloon ja ajoin kotiin. Älä tee samoin.

1 kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Tunturien valloitus – tehtävä suoritettu

Tämä on tarina siitä, kuinka kesken jääneet Tunturisuunnistus-asiat hoidettiin loppuun Saariselällä elokuun alussa.

2015-08-01 15.40.06 HDR2.-3.8.2014 Pallaksella tavoitteena oli suoriutua miesten A-radasta. Raju maasto pisti pojat polvilleen: aika ei yksinkertaisesti riittänyt. Puh-pah-pelistä pois: Vexi niukasti jo lauantaina, minä neljän kilometrin megapummin päätteeksi sunnuntaina. Voitte kuvitella kuinka paljon otti luonnolle, kun maalia lähestyessäni ratamestari keräili viimeisiä rasteja pois. Päättäväisesti, mutta vailla uhoa kerroin palaavani vuoden päästä hoitamaan asiat loppuun.

* * *

Majoituimme Saariselälle jo perjantaina, aivan kansallispuiston kulmalle Luttojoen viereen. Haimme numerolaput ja haistelimme tunnelmaa. Se tuoksui kiehtovalta, kuten aina. Vaihdoimme kuulumiset Keltsun kanssa. Kävimme täyttämässä vatsan Niestan loistavasta noutopöydästä ja jääkaapin Kuukkelista. Ilta mökillä sujui varusteita nysväten ja vanhoja karttoja tutkien. Tällä kertaa seikkailisimme Saariselän länsi-, pohjois- ja itäpuolella, kaksi ensin mainittua meille ei niin tuttuja alueita.

Kisa-aamuna kaurapuuroa ja pari leipää, mehua ja kahvia. Vaatetus hieman mietitytti, kun keli oli kympin kahta puolen ja tihkusade roikkui ilmassa. Lyhythihainen suunnistuspaidan alle oli onnistunut ratkaisu. Kävellen kohti lähtöpaikkaa, valtatien toiselle puolen ajoharjoitteluradan eteläpuolelle.

Alkuverkan aikana tapasin seurakaverini Talan Henkan, aivan kuten vuosi sitten. Pikainen kuulumisten vaihto. Vexin kanssa oltiin puhuttu, ettei ole mitään estettä juosta kimpassa – vaikka yksilösarjassa olimmekin. Paukusta liikkeelle ja jälleen alkumatkasta, nyt jo 300 metrin juoksun jälkeen mahalleen kuin syöksyvä pesäpalloilija. Onneksi kanervikko tarjosi pehmeän laskun, mutta tavarat levisivät liiveistä.

Ennen pannutusta ehdin jo vilkaista radan läpi ja todeta Vexille, että tää me kyllä klaarataan. Päätimme juosta yhdessä.

Tolosjoen huikea kahluuylitys

Juoksimme kiltisti jonossa loivaa alamäkeä, ylitimme Kaunispääojan ja kiipesimme töyrästä ylös. Olimme koko ajan nätisti kartalla – mutta silti pummasimme ykköstä. Ylireagoimme mittakaavaan 1:30 000. Kakkoselle ylös, alas ja ylös, ja suoraan rastille. Kolmoselle emme ottaneet tiekiertoa, vaan – kun tunturisuunnistamaan on tultu, niin – melko lailla suoraan, jyrkästi alas ja oikeinkin jyrkästi ylös, korkeimman kohdan kautta rastille.

Kartta 1

Neloselle tietäkin alle ja vauhti kiihtyi. Edessä oli odotettu Tolosjoen ylitys kahlaamalla, ja juoksimme kuin hurmiossa kilometrin pitkäksi. Naureskelimme virheelle joen törmällä ja pudotimme alas. Joen ylitys oli meille jotakin uutta ja nosti fiiliksen pilviin: kymmenien metrien kahlaus veden vaihdellessa nilkasta polviin. Virtauskin oli niin kova, että ensin pelkäsin hetken pystyssä pysymistä. Lopulta uskalsin kaivaa omppukameran vesitiiviistä pussukasta.

Hölkkäsimme loppuun asti yhdessä ilman suurempaa kiirettä. Kuuden tunnin aikaraja ei aiheuttanut ongelmaa sen enempää kuin suunnistus, joka sujui hyvin pääosin metsäisiä tuntureita pitkin, sillä avotunturia ei ollut tarjolla paria huippua lukuunottamatta. Maaliin saavuimme HA-sarjan jumbosijoilla ajassa 4.10.48&49. Rata 22,2 km ja noususumma 790m, gepsissä 26,9 km.

Illalla tukeva annos pekonispaghettia kananmunalla höystettynä, saunomista ja Luttojoessa (virtaava +6) lillumista, takan polttelua ja suunnistuksen MM-kisoja sekä Kalevan Kisoja telkkarista katsellen.

Sunnuntaina kilpaillaan

Aamupalaa lautasella kuten lauantaina, mutta eri jutut: tänään kisataan. Mökin pihassa tuuli ja satoi, tuntui kylmältä. Vedin pitkähihaisen teknisen paidan (virhe) suunnistuspaidan alle, buffin (virhe) päähän ja jopa sormikkaat (virhe) käteen. Oppi: verkkaa, ennen kuin valitset vaatteet. Lähtöpaikalla, kanjonin pohjalla laskettelurinteiden välissä, oli oikeinkin lämmin.

Paukusta matkaan, ja Sundström kirmasi kuin tuoreilla jaloilla. Ensimmäiselle rastille vajaat viitisen kilsaa ja hulppeasti viiden ja puolen keskarilla. Rastillekin luotisuoraan pienen letkan seuratessa. Kulki! Riisuin nopeasti buffin ja sormikkaat, ja tungin ne liivin reppuosaan.

Kartta 2

No, sitten se pakollinen pööpöily. Yritin olla tarpeettoman ovela ja kiertää kakkoselle käyriä nuollen, kun olisi vaan pitänyt toteuttaa melko lailla suoraan. Kuten pääosin lauantaina. Yhtäkkiä olin kahden huipun välisessä satulassa, jossa oli paljon enemmän nyppylöitä kuin kartassa – minun ja muutaman muunkin jututtamani suunnistajan mielestä. En saanut mistään kiinni, enkä tiennyt tarkasti missä olin. Haahuilin edestakaisin, ja lopulta Vexi tuli Juhan (Parviainen) kanssa rastilta mua vastaan. En suostunut vastaanottamaan vinkkiä – tarjosivat kyllä – missä rasti tarkemmin on, ja pummasin viisi minuuttia lisää, kun en löytänyt. Yhteensä +15 minuuttia ja sijoitus +3, kuusi minuuttia Vexin takana.

V…tti kuin pientä oravaa talvella: hampaat poikki ja käpy jäässä. Todellakin. Päätin, että kaikkeni teen ja enemmänkin, että vielä Vexin voitan. Tuloksen saaminen ei huolettanut, edes tässä kohtaa, sillä rata oli selkeä, vaikkakin hapokas. Suoraviivaiset ja aggressiiviset reitinvalinnat. Raivojuoksu kivikkoista rinnettä helpolle kolmoselle, reilu minuutti kiinni.

Neloselle pitkä väli. Laskettelin Pietarinvaaran länsipuolelle ja osuin lopulta tielle ja joen ylitykseen toivomaani kohtaan. Useamman kilometrin nousu Palopäälle – juoksin niin paljon kuin pystyin. Rasti näkyi, kun pääsin huipulle. Vexi ja Juha eivät olleet nähneet, vaan vetivät vähän ohi. Osaksi tästä syystä neljä minuuttia kiinni ja saalis kiikarissa – vaan kun eivät nähneet mua, taktinen eri reitinvalinta vitoselle. No, mulla oli avotunturin päältä komeat maisemat, mutta jäin minuutin lisää.

Ratkaiseva reitinvalinta

Viimeinen väli, jolla voin ratkaista. Lähdin vitoselta kaksi minuuttia perässä. Onneksi Vexi ja Juha eivät ottaneet jo aiemmin valitsemaani reittiä, vaan lähtivät ”hölmöilemään” joko jyrkkään kanjoniin tai rastin alapuolelle. Juoksin suoraviivaisemmin ja pudottelin yläpuolelta suoraan lipulle. Olin jo matkalla seiskalle, kun pojat könysivät huonokulkuista jokikanjonia ylös. Olin 4,5 minuuttia nopeampi ja takaisin sijalla 15/20. Ai että oli makeaa vettä suussa 🙂

Loppu oli juoksua, joka sujui väsyneilläkin jaloilla. Maaliin ajassa 3.39.07, ja jälkeeni saapui viisi suunnistajaa. Rata 23,3 km ja noususumma 800m, gepsissä 28,4 km.

* * *

Kiertäessämme ensimmäisen tunturisuunnistuksemme kympin kuntorataa Ylläksellä vuonna 2007, HA-sarjan radat vaikuttivat mahdottomilta ja niitä kiertäneet miehet vähintääkin eri puuroa syöviltä, elleivät jopa pienenä pataan pudonneilta. Nyt raivasimme Vexin kanssa tiemme samojen patojen ääreen. Osasimme olla tyytyväisiä, nauttia Muossigrillin Rykimähampurilaisesta ja viihtyä Panimon baarissa tavallista pidempään.

Tehtävä suoritettu.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Juosten Pallakselta Hettaan – 55 km

Tämä on tarina yhden tavoitteen saavuttamisesta ja unelman toteutumisesta. Ensimmäinen virallinen ultrajuoksuni.

2015-07-26 12.57.53 Ensimmäinen historian lehti kääntyi jo matkalla lentokentälle, kun matkustin ensimmäistä kertaa uudella P-junalla Vantaankosken asemalta lentokentälle. Rovaniemen kentällä odotti VW Polo, jolla tuli kaasuteltua lähes 700 kilometriä, ja joulupukin maassa Minna, joka tuli kyydissä Hettaan. Kartturina – kuten niin useasti aiemminkin – Vexi.

Matka Hettaan sujui leppoisasti. Levin kylä oli hiljainen, mutta Span ravintolassa pääsimme tankkaamaan maukkaalla pizzalla. Majapaikkamme perillä oli kisakeskuksena toiminut Lapland Hotel – siisti ja tilava huone sekä erityisen hyväuninen sänky.

Perjantain kevyt iltalenkki tehtiin venerantaan. Venemies ja Koru Laakson pitäjä kertoi, että viime vuoteen saakka oltiin operoitu lippuveneellä. Lippua nostaen siis tilattiin vene hakemaan järven toiselta puolelta, mutta tänä kesänä tilaukset operoitiin kännykällä.

Lenkin jälkeen tapasin hotellin aulassa Timon, Saaran, Kaijan, Sarin, Arin ja monen muun FB-tutun juoksijan. He olivat lähdössä bussilla Pallakselle, josta alkoi puolen yön aikaan 125 kilometrin taival takaisin Hettaan. Kevyttä juttelua, tsemppaamista ja vilkutukset, kun bussi lähti pihasta. Samalla jokin kouraisi sisältäni: tuossa bussissa haluan joskus lähteä itsekin.

Främling, Woman In Love, Loneliness Of The…

Valoisa yö ja malttamaton odotus piti unen loitolla…kunnes turvauduimme Vexin kanssa samaan soittolistaan kuin Tukholman marareissulla: Främling, Woman In Love, Loneliness Of The Long Distance Runner… Ja pian matti kutsui luokseen.

File 30.7.2015 10.46.51.jpeg

Seitsemän tuntia unta ja virkeänä hienoon päivään. Maltillinen aamupala ja varusteiden nysväys huoneessa. Bussimatka sujui kuin siivillä. Team Hervottomat, Susan ja Paula siis, kertoivat edellisen vuoden kommelluksista. Samassa porukassa istuivat myös Ida, Sina ja Jussi sekä pariskunta Espoosta.

Tunnelma tiivistyi Pallaksella, jossa käsipäivää ja kuulumiset Teron ja parin muun kanssa. 125 kilometrin juoksijoita saapui 70 kilsan huoltoon ja lähti jatkamaan. Tsemppasin Timoa ja otin pari kuvaa. Kaija taisteli oksennelleen vatsansa kanssa, muttei halunnut antaa periksi. Vein lautasellisen kananuudelia ja toivotin parempaa loppumatkaa.

Kävelimme Vexin kanssa lähtöalueelle, missä Annikka pysäytti: ”Moi.” Vierumäen maastomaralla juoksimme yhdessä viimeiset 25 kilometriä ja puhuimme, että kun vauhti on sama ja juttukin luistaa, niin Pallaksella jatketaan. Näin sekin asia sitten toteutui.

Tunteikas lähdön hetki

Startti nosti tunteet pintaan. Lähdön hetki – se on jotain. Ensimmäiset neljä kilometriä olivat pelkkää nousua kivikkoisella polulla. Vilkaisin kelloa kohdassa 1,24 km, nostin katseeni tunturin silhuettiin ja potkaisin varpaani ensimmäisen kerran kiveen. Aijjshattana. Pitkän kaatumisjuoksun päätteeksi syöksyin mahalteni kivikkoon, mutta selvisin pintanaarmuilla – matka olisi voinut katketa jo tähän.

Vajaan tunnin jälkeen olimme toisen – edellisvuoden reittiin lisätyn – tunturin korkealla huipulla. Komeat maisemat ja ropassa – jaloissa, bärsseessä, alaselässä – tunne, että sitä saa mitä tilaa!

Pian tämän jälkeen rakko huuteli pissataukoa (miksi pitikään juoda aamulla niin paljon), jalkaterät nauhojen kiristystä, jota kaipasi myös putoileva geelivyö > pitstop yksinäisen männyn ”takana”. Tuhrasin kolmisen minuuttia ja juoksin heti perään kisan nopeimmat kilsani, että sain Annikkan kiinni. Tiimi oli jälleen kasassa.

Potkin kivikkoisilla poluilla varpaitani kiviin tuon tuosta, mutten saanut kuin yhden kynnen halki – kiitos Salomon S-Lab 3 SG:n erinomaisen varvassuojan.

Matka taittui varsin helposti: ylämäet kävellen, tasaiset ja alamäet juosten, ihan reippaastikin. Maisemat olivat henkeä salpaavat ja juttu luisti, laidasta laitaan: elämästä ja endorfiinistä, uinnista ja unelmista.

Tyhmää ahmimista huollossa

Ensimmäinen huolto tuli vastaan 24 kilometrin kohdalla. Yllätin – todellakin – itseni ahmimalla kolme isoa kourallista sipsejä, kolme fasupalaa ja neljä palaa fazerin sinistä sekä juomalla puoli litraa vettä ja mukillisen urheilujuomaa. Kaikki tämä parissa minuutissa, eikä se ollut järkevää. Huollon jälkeiset kilometrit olivat itselleni kisan vaikeimmat. Vatsa tuntui täydeltä kuin Lontoon ruuhkametro enkä halunnut ajatella liukuovien aukaisemista…

Juomapullot täyteen ja matka jatkui. Ihastellen silmäni tarttuivat 125 kilometrin miehiin ja naisiin, joita ohitimme – sankareita! Tunturiylänkö tarjosi matkan korkeimmat celsiukset, ja kun ei tuullut, oli helteistä. Pitkän leveän solan päässä Artur heitti äkisti repun kanervikkoon ja itsensä sen päälle selälleen. Häneltä kiireellä kysymään, että onko kaikki hyvin? ”I just need a little bit rest.” No, 125 kilsan mies tietää mitä tekee, ja ihmisiä tuli takaa. Jatkoimme.

Pitkä nousu Pyhäkerolle

Seuraavaksi rullasimme Juoksijalehden päätoimittajan kameraan. Lyhyt jutustelu: ”Tuli jo pieni haikeus, että kohta tämä on ohi”, veistelin, vaikka vielä oli 20 kilometriä nautintoa jäljellä.

Pyhäkerolle kiipeäminen tuntui taas ponnistelulta. Melko loiva, mutta sitäkin pidempi nousu. Aina vain ilmestyi uusi huippu edellisen takaa. Keskustelu siirtyi energiaan: ”Jotain pitäisi ottaa, mutta geeli tulee hissillä ylös.” Itse söin patukan, ja ”pakotin” kaverinikin syömään, edes vähän, vaikkei yhtään maistunut. Verensokeri nousi, Pyhäkeron huippu löytyi – ja samalla reitin hienoimmat maisemat. Silmä todellakin lepäsi, samoin sielu.

Alamäki oli juuri niin jyrkkä ja hankala juostavaksi kuin oli kerrottu. Ohitimme muutaman, mutta yhtäkkiä mutkan takaa paljastui selällään makaava juoksija; kramppasi pohkeesta. Väänsin jalkaterästä, tarjosin suolaa ja jätin rasian miehelle.

Laskettelimme toiseen huoltoon, missä vihdoin tapasin mäkäräislegioonan – paikallisten mukaan pienen sellaisen.

2015-07-25 18.17.44

Reippaasti juostu alamäki toi tuntemuksia polveen, ja etureiska oli puujalan tuntuinen. Hetken pelkäsin, että puoli vuotta oireillut hyppääjän polvi saisi rinnalleen juoksijan polven. Onneksi pelko oli turha. Keskustelu kääntyi kyykkyihin ja saliharjoitteluun (ja -harjoittelemattomuuteen). ”Mä olen tehnyt paljon etukyykkyjä salilla, niistä on nyt hyötyä.” (Mä en ole tehnyt eläissäni yhtään etukyykkyä, mutisin hiljaa mielessäni.) Polven jumi hellitti, kun rullasin askelta enemmän nilkasta, eikä haitannut enää loppumatkan juoksua.

Kohti punaista mattoa

Huollossa pullot täyteen, puoli pulloa mustikkakeittoa naamariin, pari kuvaa ja ohvit roppaan. Sitten iski pieni haikeus: tunturijuoksu oli takana, edessä reilu kympin tieosuus, hiekkaa ja asfalttia. Puhuimme juoksun merkityksestä ja siitä saatavista fiiliksistä. Kerroin miksi ja mille ajatukselle juoksin elämäni ensimmäisen maran neljä vuotta sitten. Nyt niitä alkaa pian olla kymmenen kasassa. Ohitimme pari ulkomaalaista satakaksvitosen juoksijaa.

Matkan rasitukset alkoivat hiljalleen painaa, vaikkakin odotettua lievemmin. Reilut kolme kilometriä ennen maalia kuulin viereltäni: ”Tätä mun ei pitäisi sanoa, mutta sanon kuitenkin: mä haluaisin lopettaa nyt.”

Arvelin, että edessä olisi vaikeita hetkiä ja pitkiä kilometrejä. Ei, edessä oli uusia keskustelunaiheita ja koko asfalttitien matkalta reipasta juoksua – aina maaliin asti järjestäjän punaista mattoa pitkin. Annikka antoi suomalaiselle sisulle käsitteen.

2015-07-26 02.19.17

55 kilometrin jälkeen garmin näytti aikaa kuluneen 7.38 ja vesimittari viitisen litraa. Olimme vitsailleet loppumatkan tieosuudella, että voisiko tänään jatkaa vielä pidempään… Varmaankin voisi, mutta tämä haaste oli tämän mittainen. Pitää osata olla tyytyväinen, ja kyllä minä olenkin. Kuvailin tuoreeltaan maalialueella, että nousin kultaisen pilven reunalle.

Kisan jälkeen kavereiden kannustamista maaliin, syömistä, saunomista ja pari olutta. Perussetti, johon sinänsä ei kuulunut piipahdus hotellin kara-åke-baarissa. Meno oli äärimmäinen vastakohta kaikelle aiemmin tapahtuneelle.

Pizzapalan ja oluen ääressä laskin, että Sarin pitäisi olla puoli kolmen aikoihin maalissa. Menimme Vexin ja Minnan kanssa katsomaan ja hurraamaan 125 kilometrin ja isojen vaikeuksien sävyttämän urakan päättymistä. Kun mieli oli valmiiksi herkkä, kyyneleet valuivat vuolaina poskillani, kun saimme juoksukaverimme maaliin 26,5 tunnin taistelun jälkeen.

Kiitokset ja tästä eteenpäin

Annikkalle iso kiitos juoksuseurasta, hyvin meni ja Nuuksio Classicissa jatketaan. Vexille reissuveljeydestä ja kiinnostuksesta sekä tarmosta keskustella kanssani loputtomasti kestävyysurheiluun liittyvistä isoista ja pienistä asioista. Oli myös kivata tavata kasvokkain aiemmin vain facebookin ryhmästä tuttuja juoksijoita. Kiitos myös NUTS Pallakselle hyvin järjestetystä upeasta tapahtumasta!

Ja tästä eteenpäin. Ensi viikonloppuna lähden Saariselälle Tunturisuunnistukseen hoitamaan vuosi sitten keskeneräiseksi jääneitä asioita… Sitten 15.8. juoksuttamaan Jussista maratoonari, 5.9. luonnosta nautiskelua Nuuksio Classicin maastomaralla ja 3.10. juoksentelua Kolin maastoissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Yleinen

Kuka minä on, mitä blogi on

2015-07-25 18.17.53 HDRMietinnän jälkeen herätin blogini ja siirsin sen wordpress-alustalle, joka ensi kokemusteni perusteella on toista luokkaa kuin blogger (pari vanhaa tarinaa löytyy täältä). Uudelleenjulkaisenpa hieman muokattuna tekstin, joka kertoo minusta ja blogini taustoista. Tervetuloa mukaan uudet ja vanhat lukijani.

Innostun herkästi, kun kyse on oikeasta haasteesta. Innostun, enkä mielelläni jätä kesken. Hyvin se tuskin sujuu, sillä en ole missään erityisen taitava tai lahjakas. Sen sijaan viihdyn epämukavuusalueella keskimääräistä paremmin, tykkään treenata ja asenteeni kestää vertailun. Vihaan välinpitämättömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta – ja hyväryhtiset naiset kääntävät pääni. Sydämeni on sulattanut Länsi-Lontoon ylpeys Chelsea FC. Syntynyt olen armon vuonna 1971.

Kirjoitan milloin mistäkin, mutta ainakin itse hikoillusta kestävyysurheilusta ja siihen liittyvistä lieve- ja hyötyilmiöistä. Intohimojani ovat juoksu ja suunnistus, pyöräily ja hiihto peesaavat. Maratonit ovat saaneet jatkokseen ultrajuoksun.

Suunnistuskipinä syttyi 2005 Sippu-Jukolassa, missä juoksentelin ristiin rastiin laminoidut karttamerkit taskussani. Kaiketi liekki olisi matkan varrella sammunut, ellei Tuomas Tala olisi tehnyt mahdottomasta mahdollisen ja onnistunut selittämään allekirjoittaneelle korkeuskäyrien merkityksen. Kiitos.

Blogin syntymiseen liittyy tutustuminen – kädestä pitäen suunnistuksen SM-pitkän finaalissa toiseksi viimeisellä rastilla Nokian Suoniemellä – Pauli Formaan, jonka Paulin blogi herätti ajatuksen: minäkin haluan oman.

Kestävyysurheilun suurimman idolini Miia Kahilan kisaraporttien kaunein taideteos vuoden takaiselta Karhunkierrokselta Unelmiia Karhunkierros nosti sisälleni suuremman tunnemyrskyn kuin mikään muu lukemani teksti. Tuon peruja on päätökseni lähteä juoksemaan Pallakselta Hettaan, ja tuosta reissusta tulossa piakkoin raporttia.

”Vähintään kerran elämäni aikana suoritan täyspitkän triathlonin” – tähänkin lauseeseen antoi vahvan sysäyksen Miia, tällä kertaa innostavalla vloggauksellaan. Tuon täyden triathlonin toteuttamista tosin haittaa se, etten osaa uida. Pysyn pinnalla ja etenen, olen kehittynytkin mutta ei se vielä uimiselta tunnu. Opettelen ja olen itselleni armollinen unelmani aikataulun kanssa.

Erityinen kiitos veljelliselle vertaiskahjolleni Marko ”Vexi” Virtaselle, joka on aina lähtenyt mukaani kyseenalaistamatta ideani ”järkevyyttä”. Viime viikonloppuna Pallakselle, ensi viikonloppuna Saariselälle.

Tätä on minun blogini. Pysy mukana.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Yleinen