Sambaten Ylläkseltä Hettaan

Kun matka bussillakin tuntui pitkältä, edessä oli pitkä seikkailu. Tervetuloa mukaan – suoraan päätösmetreille.

”Ota mua kädestä kiinni ja vie mut maaliin”, kuului Sadun toive viereltäni yli 27 ja puolen tunnin yhteisen taipaleen jälkeen.

Mitään muuta en sillä hetkellä enempää halunnut. Näin, että Sadulla oli haasteita, niin fyysisesti kuin henkisesti. Oikaisin sauvat vasempaan käteen, ja otin rakastani kädestä kiinni. Juuri sillä hetkellä tunsin, että kuljemme yhdessä kohti jotain vielä hienompaa kuin Ylläs-Pallas-Hetan 134 kilometrin maalia.

Teetakkulan ääni hehkutti meidän taivaltamme. Tunsin ylpeyttä – jopa enemmän kuin kipua jalkapohjissa. Liikutuin ja kyynel hiipi silmäkulmaan. Juoksimme viime metrit ja ylitimme maalilinjan käsi kädessä.

Tuntui kuin itsestään selvältä, että juuri Ali – mahtavan Samba-hengen ilmentymä – oli ikuistamassa hetken kuviksi. Sillä hetkellä elämän suurta luksusta edusti se, kun Ali toi meille keitot ja dropbagit juuri niille sijoille, joille istahdimme. Iso kiitos Suomen hienoimman polkujuoksujengin Samba Trail Running Clubin juoksijoille, jotka jaksoivat kannustaa koko pitkän reissun ajan omista kisailuistaan ja haasteistaan huolimatta.

Mutta miten me sitten päädyimme maalikaaren alle pussaamaan? Tässä pari sanaa siitä.

Ylläksen alamäki ja märät jalat

Ylläs-Pallas-Hetta oli selvästi rankempi kuin 142 kilometrin kohdalla kesken jäänyt Karhunkierros. Rukan retkellä töpeksin itse, ja matka katkesi, kun aika ja voimat loppuivat. Nyt ensimmäinen kulminaatiopiste oli Ylläksen pitkä ja jyrkkä alamäki. Juoksin siinä etureiteni jumiin ja tein matkastani tarpeettoman tuskaisen. Hankin puujalat. Ensi kerralla kävelen tuon alamäen.

Toinen killeri oli jalkojen jatkuva kastuminen. Rankkasateet ennen kisaa oli tehnyt maastosta todella märän ja raskaan. Pienet purot olivat isoja ja peruskostea alusta oli kunnolla märkä.

Pallaksella olisi pitänyt vaihtaa kuivat sukat. Jalkapohjat olivat kuitenkin jo sen tuntuiset, että kenkien ja sukkien riisuminen pelotti. Oikeasti. Olisinko saanut koottua jalkani uudestaan hyvin palvelleiseen Salomonin sense ultriin. En halunnut ottaa sitä riskiä. Ehkä olisi pitänyt.

Taival Rauhalasta Pallakselle oli raskas, märkä ja (yllättävän) tekninen. Mutta: meillä kulki tuolla välillä. Poimimme selkiä, myös Kaijan, joka kyseli päästä peesiin. Vedimme Sadun kanssa vuoroon kymmenisen kilometriä hieman himmaillen ja pidimme huolen, että ennen Rauhalaa oksentamaankin joutunut seurakaveri pysyi mukana.

Yhteisen pissatauon jälkeen jatkettiinkin taas Sadun kanssa kahden, kun Kaija nousi ja ryntäsi metsään hurjalla tahdilla sanaakaan sanomatta. Pikainen ’Heippa’ olisi ollut kohteliasta, mutta taisi kilpailuvietti viedä voiton 😉 Katsoimme Sadun kanssa toisiamme hölmistyneinä samalla, kun aamuyön usva kutitteli kulkuamme.

Pallakselta sumuiseen tunturiin

Matkanteko oli hidasta juurakkoisessa ylämäessä, vaikka meno sinänsä maistui. Pallaksen huolto tehtiin semi-rivakasti: suunnitelmana oli kaksi puuroa, mutta lusikoidessani elovenaa kitusiin, huomasin Sadun pureskelevan kinkkupizzaa. Suolen tyhjennys, linolaa hanuriin, kuulumisten vaihto Saaran kanssa, nopea poseeraus, ja kohti sumuista tunturia.

Ylämäki tuntui kovalta, ja kova se olikin. Sumu oli niin sakea, että vain vaivoin näki merkiltä seuraavalle. Pian törmäsimme Korttisen Anttiin, joka oli vetänyt merkistä ohi ja eksynyt tunturin päälle. Järjestäjät olisivat voineet pysäyttää tämän turhan kiemuran, jos kaikille perusmatkalaisille olisi annettu gepsit, kuten aiempina vuosina.

Harharetki teki Antin reissusta vielä haastavamman. Mies kokosi itsensä päikkäreillä ja kampesi kulkunsa maaliin asti. Respect. Lue Antin blogi tästä >

Sumuinen kivikko pudotti vauhtia. Vatsa alkoi oireilla – tai Pallaksella nautittu tuima kahvi kaipasi päivänvaloon. Pääsin toimittamaan Rihmakurun vessaan, jossa viivyin lyhyen tovin – Sadun mielestä pitkän 🙂

Lyhyistä ja pitkistä tovista puhuttiin, kun ajettiin kisan jälkeen Luostolle. Puolitimme huolloissa käytetyn ajan Karhunkierrokselta, mutta silti oma tyylini huolloissa on vielä liian sosiaalinen. Kello käy, eikä matka etene, jos jää joka kohtaan turvastaan kiinni. Nyt aikaa ja vaivaa säästi myös se, että geelit olivat lötköissä.

Aikaa oli – enemmän kuin tarpeeksi

Pallaksen jälkeen aloimme laskea jäljellä olevaa aikaa. Vakuuttelin, että aikaa on tarpeeksi. Satu tuskaili ajan riittämistä, eikä luottanut laskutaitoihini. Ymmärrän epäilyt, sillä Pallaksen jälkeisillä hitailla pätkillä tahtimme oli todella verkkaista.

Itselläni oli fyysisesti vaikeimmat hetket: juuri mikään ei maistunut ja tuntui, että nesteet tulevat läpi. Olotila oli kuitenkin melko vahva eikä reipas kävely ollut hankalaa – pois lukien jalkapohjan rakot, jotka muistuttivat olemassa olostaan joka askeleella.

Syötävistä maistuivat parhaiten metukkaruisleivät ja kasvisliemeen keitetyt puuroriisipallerot. Geeliä en monta imaisua Pallaksen jälkeen nielaissut.

Montellinmajalla tapasimme siskokset, joilta kyselimme arviota maaliin ehtimisestä. ”Maaliin ehtii kyllä, jos vaan pysyy liikkeessä, edes pienessä.” Tämä matematiikka kelpasi myös Sadulle. Tunnelma rauhoittui, ja seuraavia kilometrejä ryyditti taivaan sataa-ei sada – ja meidän takki päälle, takki pois -leikki. Sanoisin, että meno oli juuri sitä mitä sen yli 100 kilometrin ja 20 tunnin jälkeen kuuluu ollakin.

Ennen Hannukurun huoltoa Janne ja Eetu sambasivat lennokkaasti ohitsemme – ja kesken tiukan kilpailunkin ehtivät tsempata menoamme. Huikea tunne, ja hetken oli taas polku kevyt kulkea.

Pyhäkerolle Korpelan imussa

30 kilometriä jäljellä. Homma alkoi olla suorittamista. Hienot maisemat, mutta ei vaan jaksanut innostua. Puutonta tunturiylänköä. Mieli oli herkkä. Voimahali silloin tällöin – mutta kun se matka ei halimalla hupene.

Pyhäkeron pitkä nousu ei edes tuntunut pahalta. Vauhtimme ylämäkeen oli aika lailla samaa kuin tasaisella, koska emme pystyneet juoksemaan. Viisvitosen menijät kannustivat ohittaessaan. Pitivät sankareina, hulluina tai jotain siltä väliltä. Ja olivat kai oikeassa.

Korpelan Juha taittoi kanssamme Pyhäkeron rinteen jyrkimmät kohdat. Puhuttiin niitä näitä. Tärkeimpänä se, että jos Juha lähtee perusmatkalle, hänen tyttärensä lähtee kolmekymppiselle. Tykkään tuollaisesta keskustelusta. Samantapaisia käyn omien lasteni kanssa.

Vaikeudet alkoivat sitten Pyhäkeron alamäessä. Yli 20 tuntia aikaisemmin jumittaneet etureidet eivät pehmentäneet askelta lainkaan; kuin olisi puujaloilla alas kinkannut. Sauvoista sai onneksi apua pystyssä pysymiseen.

Pyhäkeron alamäestä jäi parhaiten mieleen hetki, jolloin Järvisen Laura moikkasi iloisesti ja lasketteli menemään mailerin askeleella. Ai niin, sambalainen hänkin J

Kädestä kiinni – ja maaliin

Viimeisen huollon jälkeen alkoi 15 kilometrin tylsääkin tylsempi tasainen tieosuus. Ensin hiekkaa, sitten asfalttia. Tämä nylkee ne viimeisetkin luulot. Mutta kun laittaa töppöstä toisen eteen, matka taittuu ja pian kuulee jo Teemun kuulutukset; ensin kaukaa, sitten vähän lähempää. Asfaltilla tuttuja viisvitosen menijöitä juoksee kantaan, pysähtyy tsemppaamaan ja jatkaa oman urakkansa valmiiksi. Kiitos jokaiselle.

Kilometrit vähenevät, jäljellä enää kaksi. Kuulen viereltäni toiveen, otan kädestä kiinni, ja juoksemme maaliin.

Sadun blogin löydät tästä >

Kuva: onevision.fi

 

Elämäni ensimmäinen triathlon – ja pelättyäkin pahempi uinti!

Päätös lähteä Hollolan maastotriathloniin syntyi huhtikuun puolivälissä. Päätöksentekoa vauhditti saman asenteinen seikkailija, jota ei tarvinnut ympäripuhua – vaan hän ”ympärikuunteli” itsensä. Ote mesettelystä Sadun kanssa 16.4.2017:

  • Ilmoitanko meidät?
  • Joo, ilmoita vaan.
  • Ilmo sisällä.
  • Minne? 🙂

No ei kai se aivan näin mennyt, mutta tämä oli henki. Onneksi kuitenkin lyhyelle matkalle, muuten saattaisin roikkua Vähä-Tiilijärven poijussa lisähappea ottamassa.

Uinti – pelättyä pahempi
Uinti pelotti etukäteen, ja itse asiassa se tuntui vielä pahemmalta. Haluan käydä sen perusteellisesti läpi, koska itselleni triathlon tulee vielä pitkään olemaan eniten taistelua juuri uinnin kanssa.

Märkkärit jätettiin autoon – tosi fiksua! – kun matka oli lyhyt, niin eihän sitä aikaa kannattaisi hukata makkarankuoresta irtoamiseen. Eihän meillä ollut märkkäristä kokemusta kuin kuivaharjoittelusta. Valtaosalla matkaan lähteneistä kuitenkin oli märkkärit päällä!

Takarivistä liikkeelle, ja ai että vesi oli kylmää. Järjestäjän ilmoittama +22 tuntui vain katteettomalta hyvän mielen luomiselta. Vastahakoisesti veteen, ja samantien henki sakkasi. En saanut kunnolla happea keuhkoihin, ja ilman hyperventilointia olisin joutunut liftaamaan pelastusveneen kyytiin – tai kokeilemaan yltäisikö jalat pohjaan. Olimme siis aivan alkumetreillä. Satu lähti vierestä, ja jos ei paljon vauhdikkaammin, niin ainakin rennommin.

Uintityyliksi valikoitui säälittävä sammakko. Jo ensi potkujen jälkeen aimo hörppäys järvivettä. Yskin ja pärskin, mutta siinä kohtaa jalat eivät enää yltäneet pohjaan. Jatkoin pää pinnalla -sammakkoa. Aina vaan parani. Oltiin edetty ”jo” parikymmentä metriä.

Yritin vaparia ja palasin säälittävään sammakkoon. Sydän jyskytti kuin viimeistä päivää ja hengitys oli raskaampaa kuin vastatuuleen puskettu Aktia Cupin enkkakympin loppusuora. Aurinko heijasti värejä ja kuvia pintaveteen. Näin kaikenlaista ja hetken pelkäsin sekoavani. Ensimmäinen poiju lähestyi, ja rauhoituin hieman.

Nainen etuvasemmalta tarrasi poijuun, ja kysyin huutamalla onko kaikki hyvin. Kuulemma oli. Poijujen välisellä takasuoralla pystyin pienen hetken uimaan vaparia ja sain Sadun kiinni. Happea en edelleenkään saanut kunnolla, ja vapari katkesi pinkkipalttoisen potkuun ylävatsan tietämille.

Matka toiselta poijulta rantaan kesti kauan. Kolmesti kokeilin yltävätkö jalkani pohjaan. Eivät yltäneet… kunnes: voi että tukeva maa jalkojen alla tuntui hyvältä. Traumaattisimman urheilukokemukseni tanner oli selkäni takana. Reilut seitsemän minuuttia pelon sekaista tuskaa, astmaatikon keuhkot huusivat ja sydän hakkasi kuin palokärki sähköpylvään peltiä.

Tämä oli ensimmäinen uintini avovedessä ja ensimmäinen uintini ryhmässä. Syke nousi ”sisäsyntyisen shokin” johdosta lukemaan 198 (maximisyke 187), ja hengitystekniikkana käytin synnytysvalmennuksessa opittua hyperventilointia (mutta ilman paperipussia). Jäin henkiin –  en siis oikeasti pelännyt kuolevani – mutta jäin henkiin sillä tavalla, että jatkan uintitreenejä.

Tiirismaan satularalli
Ensimmäinen vaihto heijasteli vielä epärationaalista ja sekaista tilaani. Istahdin vaihtoalueella maahan (miksi?) pyöräni viereen, enkä meinannut saada aikaiseksi oikein mitään. Aikaani vei myös lappuvyö, joka oli mennyt mutkalle, minkä takia sain soljen selkäni takana kiinni vasta pitkän ja turhauttavan yrittelyn jälkeen.

Fillarointi sujui ihan ok, sanoisin. Tuloslista on arviossaan ankarampi, mutta satularallista jäi jo hyvä fiilis. Pitkä jyrkkenevä nousu Tiirismaan lähes huipulle asti imi mehut reisistä, ja vastaavasti pitkä vuoristoratamainen mäki pakotti ajamaan tosi tarkasti alaspäin.

Toinen vaihto sujui hyvin. En polkenut lukkopolkimilla, joten jatkoin juoksuun salomonit valmiiksi jalassa. Muistin myös ottaa kypärän päästä – muistivatkohan kaikki ❤

Juoksu alkoi teknisillä poluilla ja jatkui nopeammilla alustoilla. Pystyin pitämään hyvän vauhdin, eikä sykekään pahemmin noussut. Useampi ohitus kuin ohitetuksi tuleminen, ja lievällä loppukirillä maaliin.

Miten mulla niinku meni?
Matkat olivat lyhyitä: uinti 300 m, maastopyöräily 10 km, juoksu 3 km. Aikaa meni 54.50. Sijoitus kaikista lyhyelle matkalle startanneista 29/69 ja omassa sarjassani viimeinen. Melko varmasti osallistun myös vuoden päästä Hollolan maastotriathloniin: hyvin järjestetty hyvän fiiliksen tapahtuma. Ihan vaan muutama juttu, jotka voisin tehdä astetta paremmin, kuten uinti, pyöräily ja juoksu – puhumattakaan vaihtoalueella puuhastelusta.

Hollola

Vapaauintia, telttailua ja Pallaksen perusmatkaa

Kolmeen viikkoon on mahtunut lepoa, vapaauinnin tekniikkakurssi ja ”Nuku yö ulkona” – mutta ennen kaikkea mielikuvia Pallaksen perusmatkasta.

Karhunkierroksen 142 kilometrin ja 30 tunnin urakan jälkeen viikko meni täysin lepäillen, kun ei lasketa arkiliikuntaa ja -askareita. Toinen viikko menikin sitten jo vapaauinnin tekniikkakurssilla, jota kävimme Sadun kanssa Leppävaaran 50 metrin ulkoaltaassa. Viidestä arki-illasta yksi oli oikeinkin lämmin kesäilta, kaksi kolean viileää ja kaksi syksyisen raikasta,. +10 ja sadetta.

Koska kyseessä oli ’tekniikkakurssi 1’, vapaauinti aloitettiin alkeista, ja hyvä niin. Vaikka luulin jotain osaavani ja ehkä jotain osasinkin, ilman ohjausta en olisi pystynyt viemään tekniikkaani oikeaa kohti kuin arvaamalla. Kiitos Cetuksen ohjaajille, lyhyessäkin ajassa tarttui mukaan yhtä ja toista, mistä on hyötyä, kun sitä vettä hörppivää räkäkroolia yrittää hio sulavammaksi menoksi.

Kurssi kasvatti innostuksemme uintiin. Ja kuinka ollakaan, kasvanut innostuksemme kätteli vaivihkaa juuri uutisoidun Lahden Ironman70 -tapahtuman kanssa. ”Sami, mä olen vähän ajatellut, että…” ja pian edellä mainittu tapahtuma piirtyi kalenteriimme, jos vaan saamme hankittua paikat – ja riittävän uimataidon (sekä allekirjoittaneelle pyörän alle).

Nuku yö ulkona
Katkaisin myös 12 vuoden Jukola-putkeni. Kesän hienoimman tapahtuman väliin jääminen oli lopulta monen asian summa, mutta pienestä haikeudesta huolimatta päätös seurasi luonnollisella tavalla elämäni kulkua uusille poluille. Kun muutenkin olen opetellut elämään ja nauttimaan tässä ja nyt, ei itseisarvollinen putken kasvattaminen tuohon mielenmaisemaan istu. Eikä mikään muukaan ”tehdään-kuten-ennenkin” -tyylinen ratkaisu. Mutta: ettei jää epäselväksi, Jukolan viesti on ensi vuoden kalenterissa.

Viikonlopun ohjelmassa oli Suomen Ladun Nuku Yö Ulkona -tapahtuma Nuuksiossa ja siellä polkujuoksulenkkien vetäminen. Kiireetöntä aikaa, ja hyvä kiertämään -henkistä fiilistelyä. Perhepolkujuoksussa nuorin oli kuusivuotias; oravia emme päässeet katselemaan, mutta käpyjä keräsimme kyllä.

Kolmas lenkki heitettiin hämärän aikaan puoli kymmeneltä alkaen. Lenkin päälle telttasaunaan ja Haukkalampeen uimaan. Iltapuurot puolenyön aikaan, eikä nukkumaankaan olisi tarvinnut mennä, sillä Mustalammen turvelautoilla pesineet ja paraikaa hautoneet lokit metelöivät reviirinsä puolesta KOKO YÖN.

Pallaksen perusmatka
Kolme viikkoa Karhunkierroksen suuren seikkailun jälkeen alkaa roppa olla kuosissaan. Sanoisin, että yllättävän nopeasti, mihin varmasti vaikutti lopettaminen 30 – eikä 40 – tunnin jälkeen.

Takana on uintia, yksi pyörälenkki ja useampi kevyt juoksulenkki sekä yksi reipas juoksulenkki. Kaikki mittarit kertovat hyvästä kunnosta. Mikä tärkeintä, pahoin pelästyttänyt akilles rauhoittui reilussa viikossa asianmukaisella hoidolla ja tulehduskipulääkekuurilla.

Rukan rymystä opin myös sen, etten hevin laita kompressiosäärystimiä noin pitkille reissuille. Harri päätyi samaan, ja Satu pohdiskeli tätä Slovenian alpeilla jo huhtikuun lopulla. Pohkeet turpoavat niin paljon, että kompressio puristaa liikaa ja sotkee aineenvaihduntaa, pakkaa nesteen nilkkaan ja jalkaterään. Tämän jälkeen luonnollinen askellus muuttuu hankalaksi.

Kunnioitan myös paprika-allergiaani, enkä syö vegepizzaa, vaikkei parempaa olisi tarjolla. Tarvittaessa lisään dropbagiin eväitä.

Pallaksen starttiin on aikaa alle neljä viikkoa. Edessä on muutama täsmäharjoitus: pari verttitonnia juhannuksena ja pari lyhyttä mutta terävää juoksua poluilla. Pitkiin palautumisaikoihin ei ole varaa. Ykköseksi kaiken ohi pitää priorisoida keventely ja herkillä jaloilla matkaanpääsy perjantaina 14.7. klo 18.

Nälkä 134 kilometrin selättämiseen on kova – etenkin, kun sitä pääsee yrittämään parhaassa mahdollisessa seurassa.

30 tunnin parisuhdelenkki

Tarina on pitkä kuin matka Rukalta Hautajärvelle ja takaisin. Se jäi meiltä kesken, mutta hyvillä eväillä sinä jaksat ehkä lukea tämän loppuun asti.

Ajoimme Sadun kanssa Rukalle keskiviikkona. Jos puuduttaa itseään auton penkissä 10 tuntia, on hyvä varata yksi välipäivä ennen starttia. Ensi vuodelle – kuka tuon kirjoitti? – suunnittelimme jo jonkinlaista lentomatkailua, esim. Ouluun ja sieltä kimppakyydillä pelipaikoille.

Torstain vietimme kisatunnelmaa haistellen ja tuttuja tapaillen sekä luonnollisesti kisavarusteita liivin ja kahden dropbagin välillä pakkaillen. Leivoimme suunnitellusti myös korvapuusteja, vaikka esille nousi ongelma: eihän meillä ole uunia! Soitto, ja olimme tervetulleita Paalijärven Harrin ja Arin kämpille paistamaan leipomukset. Samalla tutustuimme veljesten parempiin puoliskoihin.

Käytännössä koko torstai kului käytännön asioiden säätämisessä. Tähän kannattaa ainakin satamailiselle ensi kertaa lähtevän oikeasti varata aikaa. Monenmoista asiaa päätettäväksi ja taas uudelleen päätettäväksi, kun ei voi tietää, miten asiat oikeasti ovat, eikä oma itsevarmuus noilla hetkillä ole huipussaan. On vain paljon olettamuksia.

Juttua Koillissanomiin
Perjantaina heräsimme virkeinä ja nautimme aamupuuron; pasta odotti vielä ennen starttia. Haimme numerolaput ja muun rektvisiitan – ja tapasimme taas paljon tuttuja. Monet somesta tutut nimet ja kasvot saivan elävän kuvan.

Olimme hyvin aikataulussa, vaikka koko ajan jotain oli kesken. Pian puhelinsoitto katkaisi nysväyksen. Maierin Mari soitti ja kysyi ehdimmekö antaa Koillissanomien toimittajille haastattelun. Ajatuksena kaksi ensikertalaista satamailiselle. Katsoin Satua, joka vastasi: ”Joo, jos ne tulevat tänne.”

Hallittuun kaaokseen yksi pala lisää. Samalla laitoimme riisin kiehumaan riisipalloja varten. Korvapuustien ohella salainen ase: sushiriisiä kasvisliemessä parmesanjuustossa ryyditettynä.

Toimittajat saivat seurata tosi toimia. He kyselivät, ottivat kuvia ja juttelivat väliin mukavia. Jutun (linkit ja liitteet kirjoituksen hännässä) kärjeksi muodostui ”Parisuhde todelliseen testiin…” mikä paljastui meille vasta, kun olimme jo Karhunkierroksen polulla. Ohitsemme juosseet kasikymppiset tsemppasivat ja kertoivat jutusta. ”Jahas, mitäköhän sieltä lehdestä löytyy” tuumimme hymyssä suin.

Tunteikas lähtöhetki
Ennen starttia käytiin Tawastia Trail Clubin yhteiskuvassa ja vaihdettiin viime hetken kuulumisia sambalaisten kanssa – kaksi erityisen hienoa polkujengiä! Aikaa riitti vielä vessassa käyntiin ja fiilistelyyn tuttujen kanssa. Kiitos, että olitte paikalla. Yhteisöllisyys on tässä lajissa vahva. Tykkään.

Olo oli levollinen. Pian pääsisi matkaan. Lämmin halaus rakkaan kanssa, ja asetuimme takariviin. Lähdimme matkaan korostetun rauhallisesti.

Vaikka keliraportti muuttui päivä päivältä paremmaksi, matka Konttaisen huoltoon (6,7 km) oli raskas ja söi ylimääräiset voimat jaloista. Koillissanomien toimittajat tekivät videohaastattelun huollossa ja Ylen kameramies saman seuraavan mäen päällä.

Matka kulki odotetusti. Vuoroin hölkkää, vuoroin kävelyä, tankkausta ja tyhjennystä. Sealskinzit toimivat hyvin, samoin Salomonin S-Lab Sense Soft Groundit. Basecampin huollossa (23,6 km) vaihdoimme jalkaan inovin merinovillaiset sukat, mutta vaihtokengät odottivat puolimatkassa.

Päivä vaihtui illaksi, kun lähestyimme Oulankaa. Peräkkäin reitin pahinta ja parasta alustaa: julmaa juurakkoa ja nautiskeltavaa neulasbaanaa. Mieli oli korkealla, ja juoksimme pitkään Laurojen, Lakion ja Järvisen perässä.

Kilon Gepardi, eli Laineman Tommi, pesunkestävä sambalainen, otti meidät vastaan Oulangan huollossa. Naureskeltiin geeleistä; liittyi etukäteispakkaamisista sometettuun kuvaan, jossa toisten mielestä eväitä ja etenkin geelejä oli kuin pienelle pataljoonalle. Ja olihan niitä.

Geeleistä sellainen oppi, että ne todellakin kannattaa puristaa pieniin lötköpötköihin! Homma vaan sujuu paremmin, kun ei ole ylimääräistä näpertämistä ja roskapussia hylsyille. Sadulla siis oli geelit lötköissä jo tällä reissulla, mulla tästä eteenpäin.

Juuso ja Ville herkällä jalalla
Hetket Oulangasta Hautajärvelle olivat reissun tunteikkaimmat. Ilma jäähtyi pakkaselle, luonto hiljeni, pimenikin, vaikka lampulle ei ollutkaan tarvetta. Vierelläni ihminen, jota rakastan. Jakamassa matkaa, josta olin tähän asti vain haaveillut. Vain me kaksi, pitkän aikaa.

Täydellisyyden ”rikkoivat” 😉 perusmatkan kärkijuoksivat, jotka tulivat meitä vastaan. Ensin Simpasen Juuso ja pian perässä Maksimaisen Ville, kumpikin herkällä jalalla. Kannustimme ja ihailimme, ja saimme tsempit takaisin.

Polku oli melko teknistä ja polveilevaa, ja jouduimme tinkimään vauhdista. Laskin mielessäni aikatauluja ja ymmärsin, ettei maaliin ehtiminen tulisi olemaan helppoa. Siivosin nuo ajatukset mielestäni ja keskityin fiilistelyyn.

”Vain vegepizzaa jäljellä”
Hautajärven huolto tuli eniten tarpeeseen kenkien osalta, vaikka oli se mukavaa muutenkin päästä hetkeksi sisälle ja syömään jotain lämmintä. Gepardi huusi tiskin kulmalta, että vain vegepizzaa jäljellä. Sitä lautaselle ja ääntä kohti. Tämä olikin iso virhe paprika-allergikolle. Jo paluumatkan alkuvaiheilla alkoi vatsani protestoida ja tunsin, ettei suuhun laitettu enää imeytynyt. Mikään ei maistunut. Oksetti.

Satu sai komentaa pari kertaa pontevasti, että edes jotain yritin syödä. Suolamantelit olivat jees, geelit ok, mutta kiinteä & makea no-go. Parhaiten vaikeilla kilometreillä maistuivatkin salaiset aseemme, korvapuustit ja riisipallerot. Onneksi energiatasapaino oli alkumatkan jäljiltä hyvällä pohjalla.

Ennen puolimatkaa jalkateriä oli alkanut särkeä, ja nilkat muuttuneet jäykiksi. Pohkeet olivat kivikovat. Ajattelin sen vain johtuneen jalassa olleiden kenkien rajallisesta vaimennuksesta, mutta jälkikäteen ymmärsin, että osansa oli myös toisessa huollossa sukkienvaihdon yhteydessä jalkaan laittamani kompressiosäärystimet. Virhe! Turvonneissa pohkeissa aineenvaihdunta heikkeni eikä nilkka ja jalkaterä toiminut kunnolla. Tämän seurauksena akilles alkoi kenkkuilla.

Vaihdoimme siis jalkaan kuivat sukat ja Salomon S-Lab Sense Ultrat, jotka tuntuivat todella hyviltä. Heti Hautajärveltä lähdettyämme yöllinen kohtaaminen Järvisen Tiinan kanssa, ja The Korvapuusti. Juoksu kulki ongelmista huolimatta. Etenimme vaihteeksi Harrin ja Arin edellä.

Voimat ja aika loppuivat
Tuntia kestäneet imeytymisongelmat ja oksennusyritykset alkoivat luonnollisesti heijastua suorituskykyyn, mutta vielä isompi ongelma oli akilles. Jokainen askel sattui, juokseminen muuttui teknisesti vaikeaksi. Oulangan jäätyä taakse meno muuttui kulmikkaaksi sauvakälyksi.

32 kilometrin matka Basecampin huoltoon tuntui todella pitkältä. Harri ja Ari ottivat meidät tällä välillä kiinni, ja lopun matkaa taitoimmekin yhdessä. Ohi juosseet tutut ja tuntemattomat tsemppasivat. Sillä kaikella oli iso merkitys mielialaan, joka meillä säilyi kyllä varsin korkealla loppuun asti.

Ja se loppu koitti Basecampin maisemissa n. 142 kilometrin ja 30 tunnin jälkeen. Voimat ja aika yksinkertaisesti loppuivat. Ja jos niitä olisi riittänyt, olisin saattanut rikkoa akillekseni pahasti. Nyt selvisin omin avuin ja nilkuttaen raatotaksiin.

Imeytymisongelmien takia elimistö oli kovilla. Kylmä ja fyysinen väsymys löivät päähän kuin metrin halolla. Kämpillä join paljon ja istuin hetken saunassa, mutta sänky korjasi varsin nopeasti. Satu jaksoi huoltaa itseään, mikä varmasti oli järkevää – mutta niihin juttuihin tarvittavat voimat olivat jääneet matkalle.

Kiitos rakkaalleni
Nyt, kun suureen seikkailuun on etäisyyttä viikon verran, olen yhteisestä kokemuksestamme vielä suurempaa hymyä kuin heti reissun jälkeen. Missään vaiheessa keskeytys ei ole isommin harmittanut, kun se lopulta johtui omista rajoista. Turvotus nilkassa on helpottanut, ja akilles voi paremmin, vaikkei vielä hyvin. Jotenkin ajatus vaan karkailee kohti Pallaksen perusmatkaa – ja kyllä, myös revanssin hakuun Karhunkierrokselta.

Pallakselle on aikaa kuusi viikkoa. Miten tuo aika kannattaisi käyttää? Minkälainen pitäisi olla palauttelun, harjoittelun ja keventelyn yhdistelmä? Ja minkälaista harjoittelua. Ilomielin otan kaikki vinkit vastaan.

Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen tästä suuresta seikkailusta rakkaalleni Sadulle. 30 tunnin parisuhdelenkki – todellista laatuaikaa, ja lisää on tulossa.

Iso kiitos myös kriittisimpien vaiheiden matkaseuralle, Harrille ja Arille. Kiitos jokaiselle, joka meitä tuki ja kannusti, tavalla ja toisella. Iso käsi Gepardille, joka tuntui olevan aina siellä, missä kannustusta kaivattiin.

Koillissanomat, printtiversio (pdf):

Koillissanomat1

Koillissanomat2

Koillissanomat, linkit juttuihin:

Parisuhde todelliseen testiin – muutaman kuukauden seurustelleet Satu ja Sami lähtivät juoksemaan 160 kilometriä Kuusamon lumisiin vaaroihin”

http://bit.ly/2qP7AUE

”Polku­juok­su­har­rastus on myös tätä: nännien teippausta ja sushi­pal­le­rojen pakkausta – H-hetken lähestyessä mieleen hiipi epäilys, onko kaikki tehty tarpeeksi hyvin”

http://bit.ly/2qN4Qmx

Satumainen elämäni

Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen eronnut ja rakastunut. Siinäpä tärkeimmät. Muutokset siivilielämässä ovat olleet suuria, ja niiden tekeminen vaati rohkeutta sekä rehellisyyttä, lähinnä itselleni. Voisin kirjoittaa aiheesta egyptiläisen sinuhen, mutta kiteytän lopputuleman: olen onnellinen.

Astuminen Satumaiseen elämään on tuonut paljon muutoksia. Kadotin kahdeksan kiloa, kun oikeasti aloin pitää tiukemmin kiinni siitä, mitä muille julistin: lisätty sokeri ja valkaistu vilja oikeasti minimiin, kuten myös prosessoidut elintarvikkeet. Erkun suusta tuli se toinen ’totuus’, kun E24-tapahtumassa nähtiin: ”sitä se rakkaus teettää”, kun selittelin painoni vain pudonneen.

Mutta palataanpa hetkeksi viime syksylle. Lupauksistani huolimatta en ole kynään tarttunut, vaikka useammastakin asiasta olisin halunnut kertoa. Lupaan jälleen, että kirjoitan jatkossa useammin – vielä viikonlopun aikana Karhunkierroksen suuresta seikkailusta.

Onnistunut Nuuksio Classic
Akillesjänteen parannuttua nuolin NUTS Pallaksen perusmatkan väliinjäämisen synnyttämät haavat Nuuksio Classicissa. Viiden tunnin aikatavoite vaati kovan työn, mutta puskimme Pinolan Nooran kanssa päättäväisesti ja kovalla sykkeellä maaliin asti. Hieno kisa, ja osasin olla tyytyväinen onnistumisestani. Riemua lisäsi se, että akillesjänne ei reagoinut millään tavoin juoksusta.

Kolilla 17,5 tunnin rymy
Edellisvuodelta umpparileikkauksen takia siirtynyt Kolin ultra otti paikkansa neljä viikkoa Classicin jälkeen. Järjestäjä lupasi 86 kilometriä mutta antoikin yli 91. Jo ensi kilometreillä hitaassa vauhdissa tunsin, ettei roppa ollut palautunut edellisestä, vaan matkanteko oli tahmeaa ja työlästä. Jopa ensimmäisen kierroksen cut-off uhkaili, mutta haukkasi tyhjää.

Paalijärven Harrin kanssa tehtiin matkaa yhdessä koko 17,5 tuntia, ja keskiyön tunteikkaina hetkinä maalilinjan ylitti kanssamme vielä Eira Kärjä, joka puolimatkassa pohti lopettamista. Kuulin sanat ”en mä yksin tuonne toiselle kierrokselle lähde” – eikä lähtenyt, vaan mulle ja Harrille seuraksi. Hieno reissu, eikä vähiten autokuntamme team #mirkkukunttu ansiosta.

Pyörryttävät pikkujoulut Köykkyrissä
Myönnän, että joskus olen pikkujouluista pyörryksissä poistunut – mutta en niin pyörryksissä kuin viime marraskuussa. Yllätys, yllätys, ne olivat NUTSin pikkujoulut: ei menty piirileikkiä kuusen ympäri, vaan letkatunkkausta Suomen pienimmän laskettelukeskuksen Köykkyrin rinteillä. Letkajenkkausta mentiin sitten illan bilebändin tahtiin vähän maltillisemmin.

Kuuden tunnin aikana tunkkasin kokoon 87 kierrosta, 39 kilometriä ja noususummaksi kelvolliset 2700 metriä. Ja ellen väärin muista, instassa lupasin tuoreeltaan että ”ensi vuonna uudestaan”. Eli tänä vuonna. Tip tap, tip tap, tipe-tipe tip tap…

Prahassa puokin enkka
Maalis-huhtikuun taitteen Praha oli kesäinen, ja nautimme Sadun kanssa lämmöstä, mansikoista ja toisistamme täysin siemauksin. Loikoilu kesän vehreydessä pienissä vaatteissa tuntui lähes epätodelliselta.

Olin syksyllä ostanut paikan puolimaralle vakaana aikomuksenani alittaa 1.40. Reitti oli tasainen ja mies iskussa, vaikka roppa olikin välttynyt kovalta vk-rääkiltä Karhunkierroksen ollessa kevään #1.

Tavoite täyttyi, kun kello pysähtyi aikaan 1.38.46. Pystyin lisäämään vauhtia loppuun asti, eikä maalissakaan ollut sellainen all-out -olo. Myös pt ilmaisi mielipiteensä, kun ruodittiin sykkeitä: ”aika matalat sykkeet, sä olisit pystynyt juoksemaan paljon kovempaa”.

Kotiinpalattuamme satavuotias tarjosi kylmää ja räntäsadetta.

Slovenian alpeilla tunkkausta
Tärkein treeniviikko Karhunkierrosta varten tehtiin alpeilla. Ajatus reissusta syntyi ex tempore, ja kun sopiva viikko löytyi, lähdimme seikkailumielellä kohti Sloveniaa ja pientä Jezerskon kylää. Paikkaa meille ehdotti Marjomäen Timo, jolle iso kiitos kaikesta avusta käytännön asioiden hoidossa. Timppa, koskas nähdään? Pieni muistaminen odottaa 🙂

Paikallinen majatalo Stara Posta – edullinen ja erittäin ystävällinen – avasi ovensa meitä varten ja tarjosi mainiot puitteet treenilomalle aivan alppien kainalossa. Rankkasateen uhka konkretisoitui viime päivinä: ”satoi niin että otsanahkamme ois, saanut kateelliseks mateen”. Paikallisen näkemyksen mukaan ennätyssateet reiluun vuoteen. Viimeisen yön vietimme viehättävän Ljubljanan vanhassa kaupungissa. Ja päivän kuinkas muutenkaan kuin kaupungin vehreää puistoa ristiin rastiin kesäisessä kelissä juoksennellen.

Tavoitteena oli liikkua paljon ja kerätä nousumetrejä – vetämättä överiksi ja rikkomatta paikkoja. Tässä onnistuimme ja kotiin palasimme tyytyväisinä ja hyvin treenanneina, yhtä kokemusta rikkaampina.

Yhteinen perusmatka
Karhunkierros lähestyi kovalla vauhdilla. Ymmärys tulevasta puski tajuntaan ja alkoi nostaa perinteisiä ”olenko mä treenannut tarpeeksi” -fiiliksiä. Myös Rukan olosuhteet pitivät jännityksessä. Aika väheni, mutta lumi ei.

Vähensimme harjoitusmääriä ja teimme pitkikset kevyinä pyöräilyinä. Juoksuun haimme helppoutta lyhyemmillä treeneillä mutta hieman kovemmilla tehoilla.

Karhunkierroksen perusmatkasta muodostui elämäni seikkailu – josta saat tarkemmin lukea sunnuntaina!

Talkooterapiaa ja no-go for Pallas 134k

Vietin viikonloppuni Vierumäki Trail Maratonin talkoissa. Pääosin maalihuollossa, mutta myös autoja ohjaten, somettaen ja paikkoja rakentaen sekä purkaen. Kruunuksi hienolle viikonlopulle ihmiset ympärilläni, niin vanhat kuin uudet tutut, kaverit ja ystävät. Kiitos, että sain olla mukana.

Tällä kiitoksella on tavallista isompi arvo, sillä Vierun 18 tunnin talkoot olivat parasta terapiaa sekamelskaiselle mielelle, joka toipuu kesän päätapahtuman menettämisestä. Akilleksen seudulle kohdistuva kipu sai viikolla tuomionsa, joka pakotti perumaan Ylläs-Pallas-Hetan odotetun reissun ja ennen kaikkea itsensä punnitsemisen 134 kilometrin matkalla.

Menin keskiviikkona lääkärille, kun akilles narisi. Tai oikeastaan menin, kun ystäväni ja tärkein tukijani painavasti sitä ”ehdotti” konsultoituaan maan parasta nilkkalääkäriä. Pääsin ensin vain työterveyslääkärille, joka hänkin ilmoitti samantien: ”Lääkärinä en voi päästää sua tuollaiseen juoksuun. Siellä on tulehdus.” Neuvottelun jälkeen lähete ortopedille. Arvostettu ja osaava mies perjantaina: ”Älä mene, se matka jäisi kesken”. 

Over and out, no go for Pallas.

Lääkäriltä ulos, tyhjä olo ja itku silmässä. Kummassakin. Ei niinkään jalan takia – uskon, että se paranee – vaan siksi, että kauden päätapahtuma YPH 134k ja reissu ystävien kanssa jää väliin. Seitsemän kuukauden tavoitteellinen fyysinen treeni ja monet meditatiiviset matkat mielen sopukoissa kärsivät inflaation.

Tavallista vaikeammaksi tilanteen tekee se, ettei jalka ole merkittävästi kipeä. Tilanteen sietämistä taas helpottaa se, että jonkin verran sen aiheutumista vauhditti oma tyhmyyteni. Okei, paljonkin. Ja se loppu jaetaan tietämättömyyden ja satunnaisuuden kesken. Ensimmäiseen mahtuu myös huono ymmärrys siitä, miten roppa reagoi uusiin voimakkaisiin ärsykkeisiin ja miten niistä olisi pitänyt palautua. Case Karhunkierros 82k. Edellä mainitut tyhmyydet voi halutessaan kysyä privana, vastaan kyllä.

Lomani alkaa huomenna. Kalenterini on yllättäen tyhjä. Vielä tyhjempi kuin mieli. Pallas-kunto piti viimeistellä nyt Vierulla 43k turvajuoksina, ja sitten vain fiilistellä kohti elämäni kovinta koitosta. Punnita veri ekalla satkulla ja seuraavalla viikolla palautellen lomailla. Mitäs mä nyt teen? Juoksu on poissa laskuista, mutta ehkäpä sitten fillaria, rullaluistimia ja uimahousuja – joista viimeisimmät eivät juuri käsipohjaa huimempaan kiitoon yllä. Eivätkä kaksi muutakaan lajia kuulu vahvuuksiini.

Juoksuja tulee ja terveys on tärkeintä ja kaikella on tarkoituksensa. Juuri näin – mutta tuota kolmatta odotan kyllä poikkeuksellisen innokkaasti. Ja tuleehan se, eikö niin?

Tyhymää – ja silti jeppiskamaa

Ajatuksiani, miksi Helsinki Half Marathonin jälkitunnelmat olivat niin ristiriitaiset, vaikka aikani sinänsä oli ihan hyvä ja suoritus taustatekijät huomioiden erinomainen – suorastaan jeppiskamaa. * Tarina jalkavaivasta jutun lopussa.

IMG_5320
Maalissa tunnelmaa nosti tuttujen tapaaminen ja selfie Wilson Kirwan kanssa.

Kuvittelin, että olisin palautanut kahden viikon takaisesta Karhunkierroksen 82 kilometrin rymystä. Kuvitelma perustui siihen, että vuosi sitten olin erittäin suorituskykyinen HHM:llä vain viikko ennätykseen päättyneen Tukholman maran jälkeen. Edelleen olen sitä mieltä, että kuntoni edellyttää sub1.40 yrittämistä – mutta ei kaksi viikkoa lähes 13 tuntia kestäneen metsäpööpöilyn jälkeen. Jaloissa tuntui hyvältä, syketasot – lähinnä ortostaattisten mittausten perusteella – ok,  hermotuksen arvioiminen hankaa, mutta tuntuma siltäkin osin hyvä. Olihan Karhunkierros kuitenkin sujunut 100% pk-sykkeillä ja riittävän kaukana maksimisuorituksesta.

Nyt ymmärrän, että suorituskykyni – viime lauantaina – ei vaan riittänyt 1.40-alitukseen. Yritystä eivät helpottaneet kummallisesti poukkoilleet jänikset sen enempää kuin epätasainen alkuvauhti; ensimmäinen kilometri 5.11 ja toinen n. 4.30. Muutenkin jänöt juoksentelivat, jättäytyivät ja kiihdyttelivät tavalla, jota en ollut aiemmin nähnyt. Oma käsitykseni ja kokemukseni jänistelystä on tarjota asiakkaalle mahdollisimman tasainen matkavauhti kohti etukäteen ilmoitettua loppuaikaa.

Kova tuulikin heitti kyynelkaasunsa, mutta suurin syy epäonnistumisesta löytyi silti lenkkarien päältä. Kierrokset nousivat, mutta mäntä jyskytti kuin ilman rengasta: ei tehoja.

Totaalilepo – virhe!

Karhunkierroksen jälkeen totaalilepäsin viikon verran. Se oli virhe. Lihasjumien hellitettyä aineenvaihdunta levossa jäi olemattomaksi, eivätkä jalat sitten palanneet lomiltaan tosi toimiin. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt toisena tai kolmantena päivänä tehdä jonkinlainen pyöräily+uinti yhdistelmä venyttelyrullailu-twistillä. Vai mitä Eevis 😉 Ja siitä palata matalilla sykkeillä takaisin säännölliseen liikuntaan. No, tästä asiasta voin selkeästi oppia.

Totaalilevon jälkeen palasin juoksuun täysin puskista tulleiden ”akilleskipujen” kanssa. Akillesta vastaan puhui kuitenkin se, että kipu kasvoi rasituksessa, vaikka jalka lämpeni, eikä jänne ollut mistään kohdasta kosketusarka. Levon jälkeen ja aamuisin jalka oli parempi. En vieläkään tiedä mikä jalkaa vaivaa…mutta siitä lisää tekstin lopussa.

Joka tapauksessa jalka tuntui kisa-aamuna lämpän jälkeen sen verran hyvältä, että päätin lähteä jahtiin. Tähän kiteytyy iso virhearviointi. Oliko jalka oikeasti niin hyvä, että piti lähteä – vai eikö pää kestänyt vaikeaa päätöstä kisan väliinjättämisestä. Kun kuitenkin esimerkiksi vielä torstaina piti tulla portaita alas expoon vahvasti kaiteesta tukea hakien.

Nyt pystyn sanomaan, että heitin kesän pääkisani puokin enkan alttarille. Onneksi tuli ei syttynyt, enkä tarvinnut uhrata unelmaani, ainakaan vielä. Ja vilpittömästi toivon, että tein virheeni syyntakeettomasti vailla parempaa ymmärrystä asioiden oikeasta marssijärjestyksestä. Joka tapauksessa kaiken tämän summana pidän lauantaista kisaa tyhmän miehen tyhmänä juoksuna.

Mitä itse juoksussa tapahtui?

Alkumatkasta hyvä fiilis. Bongasin samasta 1.40-ryhmästä Katrin ja Heikin, joiden kanssa juteltiin niitä näitä. Katrin kanssa vähän enemmänkin ja yritettiin provosoida tuppisuina reitin varrella olleita ihmisiä kannustamaan. Tämäkään ei onnistunut. Katjaa en nähnyt, vaikka tiesin, että samoja aikoja hakee.

Juoksin lähellä 1.40-jäniksiä. 4,5k kohdalla geeli, 9k kohdalla suolatabletti, mutta rentous alkoi kadota. Vauhti ei tuntunut kovalta, mutta elimistö ei toiminut näillä kierroksilla. Kolmas juomapiste yllätti kulman takaa, ja geeli roikkui vyölläni, kun sen olisi pitänyt jo olla mahaan matkalla. Sen aikaa eväiden syöminen vei, että 1.40-ryhmä pääsi kymmenien metrien päähän.

Henkinen notkahdus kolkutti, vaikka yritinkin takaa-ajoa. 14 kilometrin kohdalla päästin irti, kun tajusin, että vauhtini oli luulemaani hitaampaa garmin ylimääräisen 300 metrin takia. Mietin lähinnä mistä oikaisen kävellen maalialueelle, ja keksinkin hyvän reitin…

juoksukuva

…mutta juuri silloin Katri pysähtyi edessä olevasta porukasta ja jäi juoksemaan viereeni. Fiilisten kyselyt, ja vastauksina huonoa oloa, sekaista vatsaa, lievää pyörrytystä ja muuten vain pazkaa kulkua. Aika nopeasti syntyi päätös taistella yhdessä maaliin ilman tarkoituksellista vauhdin hidastamista. Syntyi käsite #perkele-juoksu ja jälleen arvokasta oppia miten käsitellä tunteita kisan hetkinä, jolloin kaikki tuntuu pahalta.

Katja pyyhkäisi Märskyn mäessä ohi, ja Pasilan mäessä tarjosin krampin kourissa kärsivälle miehelle viimeisen suolatabuni. Juoksun vaikeita hetkiä seurasi aina tasaisin väliajoin…uusi vaikea hetki.

Garminin data ei puhu loppukirin puolesta, mutta Katri puhui sen verran vakuuttavasti maaliloikan puolesta, että jotain sellaista minäkin yritin. Toistaiseksi en löytänyt järjestäjien kuvista vielä itselleni tuota uutta itsensä julkisen nolaamisen muotoa, mutta eiköhän sekin sieltä esiin putkahda. Ja ettei jää epäselväksi, niin Katri on juoksupomppujen kruunaamaton kuningatar (kuva). Itse pelkäsin, että jos jalkani edes maasta yhtä aikaa nousevat, niin alas tullessa jänne viimeistään katkeaa.

* Kipeän jalan tarina

Kipu vasemmassa jalassa alkoi kahdeksan päivää Karhunkierroksen jälkeen. Totaalilevon jälkeen. Aivan puskista. Ilman merkkiä kivusta tai ärsytyksestä, haaverista. HHM-viikon maanantaina, jolloin juoksin höntsää ja rullailin reippaasti (mutten kovaa) 4x400m ja 4x200m, kipu säilyi taustalla muuttumattomana. Tiistaina juoksin pienimuotoisen suunnistuskisan, joka sujui hyvin, eikä ärsyttänyt jalkaa lisää. Kipu säilyi, mutta aihetodisteiden perusteella uskoin, ettei kipu lähde akilleksesta.

Torstaina kipu paheni ja mm kun olin menossa HHM-expoon lappua hakemaan, jouduin portaissa alaspäin ottamaan tukea kaiteesta ja ontumaan vahvasti. Expossa halusin kokeilla ja kokeilinkin Addun Ultra Boost ST –kenkää. Jokainen vasemman jalan askel sattui, mutta muuten ihan jees pesusienikenkä. (Ostokiimaa laimensi todelliset villasukat hintalapussa: 199 euroa.) Epäilys kääntyi takaisin akilleskipuun. Illalla hoidin kylmällä ja kineesioteippasin – koulutuksen käyneenä teippaajana 😉

Perjantaina jatkoin buranan mättämistä napaani. Kipu pysyi kurissa ja focus säilyi HHM:n startissa. Lauantaina aamulla huolellinen verkka Töölönlahden ympärillä, kuten Minnan ja Paulan kaltaiset oikeat juoksijat, jotka moikkasin reitiltä. Kuumageeli, kineesioteippi ja burana pitivät kivun tasolla, jolla pystyin perustelemaan starttaamisen. Hinku 1.39-tulokseen oli äärimmäisen kova. En juuri antanut aikaa edes tuttujen tapaamiselle ennen starttia.

Juoksun aikana kipu yltyi puolimatkan krouvin jälkeen, ja viimeisillä kilsoilla Pasilan mäkeä alas tullessa jalka oli kuin tulessa. Kaiken muun harmin lisäksi. Maalista melko suoraan ensiapuun, jääpussi + buranaa. Illalla lisää kylmää ja buranaa. Sunnuntaina jalka turposi niin pahan näköiseksi, että päätin jo illalla maanantain lekurireissusta. Kaikki viittasi akilles-vammaan, joka voisi viedä…jopa sen heinäkuisen Ylläs-Hetta -retken.

Tutulle työterveyslääkärille, jolla on hyvä ymmärrys urheiluvammoista. Tutkii ja lähettää ultraan, jonne pääsen neuvottelun jälkeen, vaikkei aikoja enää olisi. Kokenut ultraaja tutkii ja selittää koko ajan mitä näkee. Akilles on ehjä! Ei oo todellista. Epätoivoinen suru vaihtuu onnen tunteiksi.

Mikä mun jalkaa sitten vaivaa, jos akilles on kunnossa. En tiedä, eikä sitä aivan tarkasti tiedä sen enempää lääkäri kuin radiologikaan – mutta pahimman pelkoni poistivat toteamalla ultrassa akillesjänteen terveeksi. Nilkka on turvoksissa kuin pullataikina ja suorastaan pelottavan näköinen. Nesteet ovat valuneet ja haudanneet kehräsluun. Vastausta ei ole, mutta vaihtoehtoja kyllä: repeämä kalvoissa, katkenneita verisuonia, joista aiheutunut verenpurkauma; liian kylmää ja liian kauan suoraan iholle (joo, vedin kylmäkallen ohuessa muovipussissa suoraan sukan alle) saanut nesteet liikkumaan, muita juurisyitä totaalilevosta alkaen.

Jälkipuheessa lääkäri kertoo kuinka paljon nilkan seudun hoito on muuttunut vuosien aikana. Täyskäännös mm leikkausten suhteen, kuten myös siinä sidotaanko lepoon vai liikutetaan kipeänäkin. Nykyään pyritään varmistamaan nilkan liikkuvuus ja se, ettei jäisi turhia kiinnikkeitä kudoksiin (jos ymmärsin oikein). Sainkin selkeän ohjeen liikkua kivun sallimissa rajoissa, vaikkakin turvotus pitäisi ensin saada vähän laskemaan. Yritän noudattaa ohjetta mahdollisimman järkevästi.

PS. Ai niin, kaiken tämän jälkeen mun puokin enkka on nyt 1.42.23. Parannusta 20 sekuntia edellisvuodesta. Ja ilman Katria en olisi juossut maaliin asti. Elämä on.

Team Pattipolvet ja tunnelma katossa

Pelkäsin etukäteen, että maalissa mieleeni hiipii ajatus: miten voin jaksaa vielä 54 kilometriä. Karhunkierroksen 82 kilometrin taival päättyi kuitenkin sen verran hyvävoimaisena ja reipasvauhtiseen maaliintuloon, että itseluottamukseni kasvoi kohisten heinäkuisen 134 kilometrin Ylläs-Hetta -urakan suhteen. 12h 50min aika syntyi noin 85% teholla; hyvin lähellä toivettani.

Pääkuva
Polkujuoksun riemua. Kuva: Atte Loukio

Rakkoja tuli tasan yksi, ja luultavasti vain yksi kiveen kolhittu kynsi irtoaa. Jalat, lähinnä pohkeet ja etureidet, olivat pari päivää huonona, eikä sunnuntain 854 kilometrin kotimatkaa yksin ajettuna voi kenellekään suositella, etenkään parin tunnin yöunien jälkeen. Iloinen mieli ja lähimpien ystävien ja kaverien soitot saivat ajan lentämään, eikä kotimatka lopulta tuntunutkaan pitkältä. Kiitos, kiitos 🙂

Pidin vauhdin poluilla maltillisena, eikä matkan aikana tullut todella vaikeita hetkiä. Ensimmäisen kympin juoksin korostetun rauhallisesti, ja sen jälkeen sainkin ohitella muita. Samalla sain taittaa hetken matkaa yhdessä monen juoksusta löytämäni kaverin kanssa.

Eniten opettelua oli energian ja nesteen nauttiminen kellontarkassa aikataulussa. Suunnitelmani meni solmuun heti ensimmäisessä huollossa, jossa pienen banaanipalan  ja neljä sipsin syöminen sotki rytmini. Energinen ja iloinen Eevis täytti pulloni ja kohotti muutenkin korkealla ollutta fiilistä.

Puolimatkassa lausumani ”onkohan ilma alkanut viilentyä iltaa kohden, kun palelen hiukan ja iho on kananlihalla” -tyylinen viisaus naurattaa vieläkin. Kello oli vähän vaille 12 ja vietettiin päivän kuumimpia hetkiä. Tuolloin pitkässä, loivassa ja pehmeässä nousussa tuntui hetken aikaa pahalta, kun syömisen ja juomisen väli oli venähtänyt liian pitkäksi.

Energiaa kellontarkasti

Olin saanut pian ensimmäisen huollon jälkeen juoksuseuraksi Teijan, joka selvitti minulle tarkan syömis- ja juomisrytmin merkityksen. Monta kertaa ei saanut antaa neste- tai energiavajeesta johtuvan vilun yllättää, tai perävaunu ei omin jaloin punaista mattoa maaliin kulkisi. Teija on Suomen parhaita ultrajuoksijoita ja tähtää spartathlonille – ja todellakin tietää nämä asiat. Olin arvokkaassa opissa.

S_T
Team Pattipolvet. Kuva: Atte Loukio

Oli sattuman ja usemman kompuroinnin summa, että päädyimme juoksemaan yhdessä – Team Pattipolvet. Kumpikin polvet verillä ja turvoksissa juurakoiden ja kivien iskujen ansiosta. Itse kaaduin ensimmäisen kerran pitkospuilla jo alkumatkasta. Edellä juossut kaveri astui pitkospuun etureunaan, jolloin laudan pää nousi tossuni edessä vajaan kymmenen senttiä ja kampitti minut suorilta jaloin mahalleen. Heti perään jouduin kellahtamaan pitkospuilta suolle nurin, kun en ajatuksissani huomannut vauhdin hidastumista jonossa ja olin juoksemassa edessäni menneen polkukeijun päälle.

Teija toimi tiimin veturina ja määritteli miten milloinkin edetään. Perävaunun rooli oli pitää tunnelma korkealla ja karkoittaa väsymystä ennaltaehkäisevästi. Herja lensi ja juttujen taso oli juuri sitä itseään, ettei väsymys mahtunut joukkoomme. Kannustimme koko ajan muita juoksijoita ja varmistimme, että kaikilla on kaikki hyvin; tarjoilimme vettä ja suolaa sitä tarvitseville, etenkin pitkällä Oulangan ja Juuman välisellä osuudella.

Ennen toista huoltoa saimme Tiinan mukaan junaamme, eikä juttujen taso ainakaan laskenut. Tiina muisti, että olimme tavanneet viime kesänä Pallas-Hetan maalissa – ja, että olin kommentoinut hieman ”huolimattomasti” hänen ankkakävelyään. Pienen neuvonpidon jälkeen tuomio turpiin linttauksesta purettiin, mutta lupaamani hiihto-vitsi jäi odottamaan seuraavaan kertaan.

Yhteinen matkanteko Teijan kanssa antoi itselleni ymmärrystä ja rohkeutta kävellä riittävän paljon – paikoissa, joissa hölkkääminen ei juuri olisi ollut nopeampaa, mutta olisi vienyt merkittävästi enemmän energiaa ja olisi kasvattanut loukkaantumisriskiä. Ymmärrän nyt myös käytännön tasolla, että juomaa ja energiaa nautitaan puolen tunnin välein, eikä jotain sinnepäin. Pienemmällä kulutuksella kulkevan Super-Saaran kaltainen sirpakka juoksija voi mennä 40 minuutin (tai isommallakin?) välillä, mutta itselleni minuutit yli puolen tunnin kasvattavat riskiä maaliinpääsystä.

Juosten maaliin

Reitin viimeiset 6,5 kilometriä olivat juuri niin rankat kuin tiesin odottaa. Ne sujuivat silti hyvillä mielin ja reippaasti. Poluilla oli ruuhkaa hitaammista lyhyemmän matkan menijöistä, mutta eipä meillä ollut kiire. Ja ohituspaikkoja löytyi paremmin kuin Monacon katuradalla.

Kumpuvaaran päällä koin ikimuistoisen kohtaamisen, kun saavutin Arin. Sankarini oli 160 kilometrin taipaleensa loppuvaiheilla ja silmin nähden äärirajoilla, mutta väänsi huumorista energiaa niin oman kuin muidenkin jaksamiseksi.

Jyrkimpiin nousuihin ja laskuihin sai apua vaijerista, jota ilman polvet olisivat olleet vieläkin kovemmilla. Aikanaan nousut loppuivat ja edessä oli enää vajaan kilometrin mittainen tasamaan ja loivan laskun osuus. Saimme vauhdin päälle ja rullasimme alle vitosen tahtia maaliin. Kellot kalkattivat kuin voittajille, ja tunnelma oli juuri niin hieno kuin voi vain kuvitella. Siitä huolimatta kannustan kaikkia lähtemään mukaan ja kokemaan saman, itselleen sopivalla matkalla, 33 kilometristä alkaen.

pun matto
Tätä punaista mattoa pitkin maaliin. Otin kuvan torstaina, kun oli hiljaista.

Garmin kertoi minun polttaneen 5001 kaloria, ottaneen lähes 100 000 askelta ja kivunneen noususummaksi lähes 2000 metriä. Tapahtuman tiedoissa oleva vajaan tonnin noususumma on puppua. 70% matkastani taitoin pk-sykealueella. Jaloissani olivat pian eläkkeelle siirtyvät Salomonin S-Lab sense kolmoset. Seuraavalle reissulle laitan kompressiosäärystimet, joista uskon olevan apua jalkojen väsyessä ja etenkin loppumatkan nousuissa.

Maalissa joimme Teijan tarjoamat ohraiset palautusjuomat ja sovimme, että seuraavaksi Team Pattipolvet kompuroi polvensa verille matkalla Ylläkseltä Hettaan.

Juoksijan Grand Slam

Tänään, yhdeksän päivää Karhunkierroksesta, kävin ensimmäisen kerran lenkillä ja antamassa jaloille nopeusärsykkeitä – tavoitteenani selvittää, onko realistista lähteä ensi lauantaina jahtaamaan puolimaratonin ennätystä.

Tällä hetkellä tuntemukseni ovat sellaiset, että lähden hakemaan 1.40:n alitusta. Tietoisena siitä, että Hellas-Pattaya from Ylläs kutsuu jo viiden viikon päästä. Ja, että järjen ääni kuiskaa korvaani, että jätä HHM väliin ja käytä viikonloppusi tunkkaamiseen ja pitkään metsärymyyn. Katsotaan.

Uuden ennätyksen syntyminen tarkoittaisi sitä, että tekisin kolmantena vuonna peräkkäin juoksijan Grand Slamin – parantaisin ennätystäni niin maratonilla, puolimaratonille kuin kympillä.

Ari
Minnan kanssa näytettiin maalissa, että Ari on oikea sankari. Kuva: Sari Muurman

 

3.37.05 – Kiitos kannustuksesta!

Lähdin rohkeasti Kullbergin Sannan vetämään 3.30-junaan. Jaksoin 26 kilometriä, jonka jälkeen oli pakko irrottaa vaunu junasta ja jatkaa resiinalla. Alkoi elämäni raskain 16 kilometriä, jonka olisin jättänyt kesken ilman sanoinkuvaamattoman hienoa kannustusta. Maalissa kello palkitsi uudella enkalla 3.37.05.

***

Saavuin Helsinki Spring Marathonin kisapaikalle lähes kaksi tuntia ennen starttia. Tärkeimmän päätöksen olin silti tehnyt jo edellisenä iltana, ettei tarvitse kisapaikalla arpoa: lähden rohkeasti liikkeelle ja kurkotan kuuhun, vaikka aistinkin katajaisen kutinan persiissäni. Mitä jos olisikin tarpeeksi pöljä päivä, optimi lämpötila ja suotuisa tuulensuunta. No, nämä yksityiskohdat säätävät vain lillukanvarsia.

Jos enkkaa karkaa toisen tai kolmannen kierroksen jälkeen, lähden kotiin, enkä todellakaan jää kiertämään Helsingin Pukinmäessä maratonia täyteen vain maratonin takia. Jyrkkä päätös siksi, että palautumisaika puolittuu ja saan enemmän treeniaikaa Karhunkierrokselle.

Tein huolellisen valmistautumisen Puksun mondolla. Verkka, koodrinaatiot, avaava 300 metriä vähän maravauhtia kovempaa, verkka ja parin sekunnin venytykset. Kaikki oli hyvin, paitsi että kisakeskuksesta ei saanut kahvia. Eikä mitään muutakaan.

Toimipisteiden niukan määrän takia vessassa käynti jäi viime hetkeen. Matkalla starttiviivalle näin neitsytmaralleen lähtevän Ellan, jonka viime viikkojen valmistautumisessa olin saanut olla apuna. Sitten Bro-Bordin Jannen kanssa karhunhali ja pari sanaa…joiden aikana starttari pamahti – ja missasin oman ajanottoni.

Tunnistin Varalahden Markon pitkän hahmon annetuista tuntomerkeistä ja pinkaisin aikomaani ryhmään. Sanna otti kuskin paikan ja sääti kilometrivauhdiksi 4.56. ”Tiesin”, etten jaksa tätä vauhtia maaliin asti, mutta en antanut tuolle ajatukselle sijaa. Juoksu ei lähtenyt rullaamaan rennosti ja jouduin tekemään töitä, vaikka sain kulkea Markon peesissä.

Ensimmäinen kierros oli vaikea, etenkin kehä ykkösen vierusta, jossa hetkellisesti paistoi aurinko liiankin kuumasti (tämä harha toki korjaantui myöhemmin korkojen kera). Toisella kierroksella onnistuin löytämään rytmin, jolla askel tuntui helpommalta. Heitin puolimatkassa sormikkaat ja kaulassa olleen buffin – ja vitsailin heittäväni kierroksen päästä housut. Siihen vitsailuni loppuikin.

Jatkoin tiukasti ryhmän imussa ja keskityin vain omaan juoksuuni. Yritin hakea kevyttä askelta, joka löytyi hetkeksi, mutta karkasi pienestäkin ärsykkeestä. Sykkeet olivat siellä missä pitääkin eli korkealla. Tuska ja kipu yltyi tasaisesti lonkankoukistajista ja etureisistä lähtien. Noutaja koputti olkapäälle. Jäin ryhmästä juomapaikalla (n. 24 km), mutta runttasin vielä  Tuusulantien pitkällä suoralla ryhmään mukaan. Mutta vain hetkeksi; oli pakko antaa periksi ja tehdä uusi suunnitelma.

Se oli viisas päätös. Jos olisin kitkuttanut Sannan junassa vielä pari kilometriä, tuskin olisin pystynyt juoksemaan loppuun asti. Pudotin vauhtia merkittävästi ja laskin uuden aikataulun: saan toivomani alle 3.40-ajan, jos pääsen jäljellä olevat kilometrit 5.20-5.30 väliin.

Alkoi elämäni raskain taival. Sattui niin moneen paikkaan, etten viitsi luetella. Myös keuhkoihin. Toivoin, että olisin päässyt ”kyydillä”, kolme kierrosta, mutta ei. M60-sarjan voittanut Ollilan Veikko paineli tyylillä ohi ja yritin peesiin. Sama kuin olisi kiivennyt peltikattoa banaaninkuoret jaloissa.

Laskin manuaalisesti kilometrivauhteja, kun unohdin laittaa automaattisen kierrosajan päälle. Tunsin kramppien hiipivän seurakseni. Suolaa ei ollut – ajattelin, ettei näin kylmällä säällä olisi tarvinnut. Kyllä olisi.

Kolmannelle kierrokselle lähteminen oli todella vaikeaa, vaikka kellossa oli reserviä ennätystä varten. Olisin keskeyttänyt, jos olisin kehdannut. Onneksi jouduin juoksemaan korvaamattoman kannustusporukkamme ohi, enkä vaan voinut lopettaa – vaikka heidät pelästytinkin pysähtymällä sekunniksi todeten ”tämä oli tässä”.

Jussi juoksi hetken aikaa vierelläni ja tsemppasi – aivan kuten koko muukin kööri* En muista yhtään mitä Jussi sanoi vierelläni, mutta sanoja tärkeämpää oli se, että toinen uskoi ja valoi uskoaan myös minuun. En mä vaan voinut lopettaa, vaikka olinkin jo valmis luopumaan enkastani.

Edessä oli nälkävuoden pituinen ja kiinalaisen kidutuksen makuinen kierros. Sää kylmeni ja jalat jäykistyivät. Kevät näkyi vain kilpailun nimessä. Tavoitteena oli juosta – ja kävellä vain juomapisteiden kohdalla.

Päätöskierroksen ensimmäisellä mehuasemalla maltillisemmin aloittanut Janne sai minut kiikariinsa. Armottomana metsämiehenä Janne lähti jahtiin ja minä tietysti pötkimään pakoon. Haluan elää tällaisessa illuusiossa, vaikka todellisuudessa kyse oli luultavasti siitä, että hetkellisesti vauhti hidastui vain vähän rauhallisemmin.

Kuinka erilaiselta olympiareitin tuulinen suora tuntuikaan juosta yksin. Nyt ei enää tehnyt mieli keskeyttää, edes kävellä. Täältä oli päästävä äkkiä pois ja mieluiten ennen Bordia. Jossain vaiheessa huomasin, ettei välimatkamme enää kaventunut. Pystyin pitämään vauhtia yllä ja tunsin tästä suurta mielihyvää. Sillä endorfiinillä runttasin enkan kannalta pari tärkeää kilometriä.

40 kilometrin kyltti oli kaunis kuin persikkaiset posket. Tuli tunne, ettei oikeasti ole enää pitkä matka maaliin, missä enkka odottaa. Alkoi mennä roska silmään. Tuntui edelleen pahalta, mutta se tunne jäi fiiliksen alle. Odotin, että näen kannustajani.

Stadionilla pystyin vähän kiristämään tahtia, mutta mistään loppukiristä on turha puhua. Eikä siihen ollut tarvettakaan. Maalissa väsynyt, onnellinen ja itsestään ylpeä 3.37-maratoonari. Ja Janne reilun minuutin perässä kruunasi tunnelman.

Kylmyyden maksimoimiseksi pukkarin suihkuista sai lämmintä vettä vain maistiaisiksi. Puin lämmintä päälle kulkematta suihkun kautta ja menin odottamaan kavereita maaliin. Onnittelin Ellaa tuoreena maratoonarina. Käänsin auton keulan kohti Pohjois-Espoota. Lihapata, lämmin sauna ja kylmä IPA. Että näin.

Ja mitä mä tästä opin? Tiedän vähän enemmän siitä, mitä 3.30-tuloksen saavuttaminen vaatii. Lisää treeniä, koordeja, corea, eli duunii duunii – ja vähän lisää älliä yläpäähän. Nyt meikä suuntaa skutsiin rymyämään ja palaa maraenkan kimppuun luultavasti vasta syksyllä 2017. Berliinissä? Mikä jottei 🙂

* Erityiskiitos KPK-heimon hienoakin hienommalle kannustusjoukolle. Anteeksi niille, joiden nimeä en tähän muista mainita, mutta ainakin Jussi, Jonna, Tuuli, Eriikka, Suvi, Erkku, Merituuli, Minna juomapisteen luona, Eevis & poika, Eeva, Janne, Elina, Lasse, Touhotin, reitin pohjoisosissa kaksi pyöräilijää joita en tunnistanut kypärän lasien ja buffin alta. Ilman teitä en istuisi kultareunaisella pilvellä ❤

PS. Kai tässä pitää paljastaa myös edellisillan mega-sähläys: huomasin puolenyön aikaan varusteet jo kasattuani, että astmalääkkeessäni ei ollut yhtää annosta jäljellä, enkä löytänyt mistään toista discusta. Soitto apteekkiin, ja juu-ei, ilman reseptiä ei irtoa mitään. Seuraavaksi soitto Kampin Terveystaloon, jonka 24/7 päivystyksestä sain neuvoteltua puhelinreseptin aamuksi. Ongelma ratkaistu, vaikkakin nukkumaanmeno siirtyi tyhmästi ja stressitaso nousi pari oktaavia.

Photo 24.4.2016 18.35.17
Voittajan tuuletus.
Photo 24.4.2016 18.37.38
Veljekset kuin ilvekset.

 

Mitä mulle kuuluu?

Treeni-into on jo pitkään, oikeastaan syyskuisesta umpparileikkauksesta lähtien, ollut huipussaan. Siitä on kärsinyt myös blogin kirjoitusfrekvenssi, vaikka kirjoittamisesta paljon tykkäänkin. Tartuin kynään nyt, kun keventely maralle alkaa. Kiitos, että tulit lukemaan.

Toiset bongaavat kevään leskenlehdistä, toiset kiuruista ja peipposista, itselleni syntymää symboloiva vuodenaika kurkistaa ensimmäisten eurooppalaisten maratonien silmin. Pari viikkoa sitten katuja kierrettiin Pariisissa, viikko sitten Roomassa ja Rotterdamissa, ja viikon päästä Hampurissa.

Itsekin olen menossa eurooppalaiselle kaupunkimaratonille – Helsingin Pukinmäkeen. Neljä kierrosta tasaista baanaa ja enkka taskussa yöksi kotiin. Vai pitäisikö jäädä yön yli ja suunnata nähtävyyksiä katsomaan?

Uskon itseeni ja löisin vetoa maraenkan puolesta – jos työnantajani kohdetta Pitkävedossa tarjoaisi – mikä tarkoittaa ajan 3.43.56 alittamista. Kaikki olisi oikeinkin hyvin ilman pääsiäismaanantain Nuuksion keikkaa. Yli neljänkympin lenkki ja vajaat kuusi tuntia lumisilla, sohjoisilla, jäisillä ja sulillakin poluilla oli tähän väliin liikaa. Rymyä seurasi persflunssa, joka entisestään hidasti palautumista. Matkamuistoksi tarttui myös lievä rasitusvamma polvessa.

Tänään juoksin viimeisen tehotreenin ennen maraa: verkkojen välissä 15 kilsaa kisavauhtista. Sellainen duunarin ’drive thru’. Työvaiheen sykkeet ok, mutta hengittäminen raskasta ja oikein tunsin, etteivät jalkojen lihakset saaneet happea. Ilma oli täynnä siite- ja katupölyä, kuin myös astmaatikon keuhkot. Meinaa olla snadisti voipunut olo.

Harjoittelu on muutenkin ollut skitsofreenistä, kun päätavoitteena on heinäkuinen retki Ylläkseltä Pallaksen kautta Hettaan. Tätä ennen pitää suoriutua Karhunkierroksen kasikymppisestä. Tiedä laskevatko Nutsin pojat edes lähtöviivalle, jos en omin jaloin tavoita Rukahovin poreallasta.

Treeniin on mahtunut paljon ei-niin-maravalmistavaa tekemistä: Mt. Malminkartanon portaiden kiipeilyä, pitkiä rymyjä Nuuksiossa ja kävelyä niin hangessa kuin upottavalla suolla. Tuskin ovat antaneet kepeyttä askeleeseen, mutta ehkäpä mielenlujuutta ja hulppeaa hengenravintoa senkin edestä.

Toisaalta olen juossut talven aikana enemmän vauhtikestävyyttä kuin aiemmin, kiitos Solastie-areenan hinkkaamisen. Mukavaahan tuolla on lörpöttely- ja juoksuseura, mutta ei minusta halliråttaa saa, vaikka kermassa hauduttaisi. Sydämeni juoksee ulkona, satoi tai paistoi.

Post scriptum.

”Henkilökohtaista jaksaa lukea, pelkkää treeniä toisensa perään on raskasta lukea.” Näin minua opasti innostajani blogaamisessa ja hullutuksiin lähdössä ennen ensimmäisen tekstini julkaisua. Yritän jatkossakin pitää tuosta ohjenuorasta kiinni, ja tarttua toiseen – siihen, ettei hämähäkinseitti kasvaisi seinälleni.