Juosten Pallakselta Hettaan – 55 km

Tämä on tarina yhden tavoitteen saavuttamisesta ja unelman toteutumisesta. Ensimmäinen virallinen ultrajuoksuni.

2015-07-26 12.57.53 Ensimmäinen historian lehti kääntyi jo matkalla lentokentälle, kun matkustin ensimmäistä kertaa uudella P-junalla Vantaankosken asemalta lentokentälle. Rovaniemen kentällä odotti VW Polo, jolla tuli kaasuteltua lähes 700 kilometriä, ja joulupukin maassa Minna, joka tuli kyydissä Hettaan. Kartturina – kuten niin useasti aiemminkin – Vexi.

Matka Hettaan sujui leppoisasti. Levin kylä oli hiljainen, mutta Span ravintolassa pääsimme tankkaamaan maukkaalla pizzalla. Majapaikkamme perillä oli kisakeskuksena toiminut Lapland Hotel – siisti ja tilava huone sekä erityisen hyväuninen sänky.

Perjantain kevyt iltalenkki tehtiin venerantaan. Venemies ja Koru Laakson pitäjä kertoi, että viime vuoteen saakka oltiin operoitu lippuveneellä. Lippua nostaen siis tilattiin vene hakemaan järven toiselta puolelta, mutta tänä kesänä tilaukset operoitiin kännykällä.

Lenkin jälkeen tapasin hotellin aulassa Timon, Saaran, Kaijan, Sarin, Arin ja monen muun FB-tutun juoksijan. He olivat lähdössä bussilla Pallakselle, josta alkoi puolen yön aikaan 125 kilometrin taival takaisin Hettaan. Kevyttä juttelua, tsemppaamista ja vilkutukset, kun bussi lähti pihasta. Samalla jokin kouraisi sisältäni: tuossa bussissa haluan joskus lähteä itsekin.

Främling, Woman In Love, Loneliness Of The…

Valoisa yö ja malttamaton odotus piti unen loitolla…kunnes turvauduimme Vexin kanssa samaan soittolistaan kuin Tukholman marareissulla: Främling, Woman In Love, Loneliness Of The Long Distance Runner… Ja pian matti kutsui luokseen.

File 30.7.2015 10.46.51.jpeg

Seitsemän tuntia unta ja virkeänä hienoon päivään. Maltillinen aamupala ja varusteiden nysväys huoneessa. Bussimatka sujui kuin siivillä. Team Hervottomat, Susan ja Paula siis, kertoivat edellisen vuoden kommelluksista. Samassa porukassa istuivat myös Ida, Sina ja Jussi sekä pariskunta Espoosta.

Tunnelma tiivistyi Pallaksella, jossa käsipäivää ja kuulumiset Teron ja parin muun kanssa. 125 kilometrin juoksijoita saapui 70 kilsan huoltoon ja lähti jatkamaan. Tsemppasin Timoa ja otin pari kuvaa. Kaija taisteli oksennelleen vatsansa kanssa, muttei halunnut antaa periksi. Vein lautasellisen kananuudelia ja toivotin parempaa loppumatkaa.

Kävelimme Vexin kanssa lähtöalueelle, missä Annikka pysäytti: ”Moi.” Vierumäen maastomaralla juoksimme yhdessä viimeiset 25 kilometriä ja puhuimme, että kun vauhti on sama ja juttukin luistaa, niin Pallaksella jatketaan. Näin sekin asia sitten toteutui.

Tunteikas lähdön hetki

Startti nosti tunteet pintaan. Lähdön hetki – se on jotain. Ensimmäiset neljä kilometriä olivat pelkkää nousua kivikkoisella polulla. Vilkaisin kelloa kohdassa 1,24 km, nostin katseeni tunturin silhuettiin ja potkaisin varpaani ensimmäisen kerran kiveen. Aijjshattana. Pitkän kaatumisjuoksun päätteeksi syöksyin mahalteni kivikkoon, mutta selvisin pintanaarmuilla – matka olisi voinut katketa jo tähän.

Vajaan tunnin jälkeen olimme toisen – edellisvuoden reittiin lisätyn – tunturin korkealla huipulla. Komeat maisemat ja ropassa – jaloissa, bärsseessä, alaselässä – tunne, että sitä saa mitä tilaa!

Pian tämän jälkeen rakko huuteli pissataukoa (miksi pitikään juoda aamulla niin paljon), jalkaterät nauhojen kiristystä, jota kaipasi myös putoileva geelivyö > pitstop yksinäisen männyn ”takana”. Tuhrasin kolmisen minuuttia ja juoksin heti perään kisan nopeimmat kilsani, että sain Annikkan kiinni. Tiimi oli jälleen kasassa.

Potkin kivikkoisilla poluilla varpaitani kiviin tuon tuosta, mutten saanut kuin yhden kynnen halki – kiitos Salomon S-Lab 3 SG:n erinomaisen varvassuojan.

Matka taittui varsin helposti: ylämäet kävellen, tasaiset ja alamäet juosten, ihan reippaastikin. Maisemat olivat henkeä salpaavat ja juttu luisti, laidasta laitaan: elämästä ja endorfiinistä, uinnista ja unelmista.

Tyhmää ahmimista huollossa

Ensimmäinen huolto tuli vastaan 24 kilometrin kohdalla. Yllätin – todellakin – itseni ahmimalla kolme isoa kourallista sipsejä, kolme fasupalaa ja neljä palaa fazerin sinistä sekä juomalla puoli litraa vettä ja mukillisen urheilujuomaa. Kaikki tämä parissa minuutissa, eikä se ollut järkevää. Huollon jälkeiset kilometrit olivat itselleni kisan vaikeimmat. Vatsa tuntui täydeltä kuin Lontoon ruuhkametro enkä halunnut ajatella liukuovien aukaisemista…

Juomapullot täyteen ja matka jatkui. Ihastellen silmäni tarttuivat 125 kilometrin miehiin ja naisiin, joita ohitimme – sankareita! Tunturiylänkö tarjosi matkan korkeimmat celsiukset, ja kun ei tuullut, oli helteistä. Pitkän leveän solan päässä Artur heitti äkisti repun kanervikkoon ja itsensä sen päälle selälleen. Häneltä kiireellä kysymään, että onko kaikki hyvin? ”I just need a little bit rest.” No, 125 kilsan mies tietää mitä tekee, ja ihmisiä tuli takaa. Jatkoimme.

Pitkä nousu Pyhäkerolle

Seuraavaksi rullasimme Juoksijalehden päätoimittajan kameraan. Lyhyt jutustelu: ”Tuli jo pieni haikeus, että kohta tämä on ohi”, veistelin, vaikka vielä oli 20 kilometriä nautintoa jäljellä.

Pyhäkerolle kiipeäminen tuntui taas ponnistelulta. Melko loiva, mutta sitäkin pidempi nousu. Aina vain ilmestyi uusi huippu edellisen takaa. Keskustelu siirtyi energiaan: ”Jotain pitäisi ottaa, mutta geeli tulee hissillä ylös.” Itse söin patukan, ja ”pakotin” kaverinikin syömään, edes vähän, vaikkei yhtään maistunut. Verensokeri nousi, Pyhäkeron huippu löytyi – ja samalla reitin hienoimmat maisemat. Silmä todellakin lepäsi, samoin sielu.

Alamäki oli juuri niin jyrkkä ja hankala juostavaksi kuin oli kerrottu. Ohitimme muutaman, mutta yhtäkkiä mutkan takaa paljastui selällään makaava juoksija; kramppasi pohkeesta. Väänsin jalkaterästä, tarjosin suolaa ja jätin rasian miehelle.

Laskettelimme toiseen huoltoon, missä vihdoin tapasin mäkäräislegioonan – paikallisten mukaan pienen sellaisen.

2015-07-25 18.17.44

Reippaasti juostu alamäki toi tuntemuksia polveen, ja etureiska oli puujalan tuntuinen. Hetken pelkäsin, että puoli vuotta oireillut hyppääjän polvi saisi rinnalleen juoksijan polven. Onneksi pelko oli turha. Keskustelu kääntyi kyykkyihin ja saliharjoitteluun (ja -harjoittelemattomuuteen). ”Mä olen tehnyt paljon etukyykkyjä salilla, niistä on nyt hyötyä.” (Mä en ole tehnyt eläissäni yhtään etukyykkyä, mutisin hiljaa mielessäni.) Polven jumi hellitti, kun rullasin askelta enemmän nilkasta, eikä haitannut enää loppumatkan juoksua.

Kohti punaista mattoa

Huollossa pullot täyteen, puoli pulloa mustikkakeittoa naamariin, pari kuvaa ja ohvit roppaan. Sitten iski pieni haikeus: tunturijuoksu oli takana, edessä reilu kympin tieosuus, hiekkaa ja asfalttia. Puhuimme juoksun merkityksestä ja siitä saatavista fiiliksistä. Kerroin miksi ja mille ajatukselle juoksin elämäni ensimmäisen maran neljä vuotta sitten. Nyt niitä alkaa pian olla kymmenen kasassa. Ohitimme pari ulkomaalaista satakaksvitosen juoksijaa.

Matkan rasitukset alkoivat hiljalleen painaa, vaikkakin odotettua lievemmin. Reilut kolme kilometriä ennen maalia kuulin viereltäni: ”Tätä mun ei pitäisi sanoa, mutta sanon kuitenkin: mä haluaisin lopettaa nyt.”

Arvelin, että edessä olisi vaikeita hetkiä ja pitkiä kilometrejä. Ei, edessä oli uusia keskustelunaiheita ja koko asfalttitien matkalta reipasta juoksua – aina maaliin asti järjestäjän punaista mattoa pitkin. Annikka antoi suomalaiselle sisulle käsitteen.

2015-07-26 02.19.17

55 kilometrin jälkeen garmin näytti aikaa kuluneen 7.38 ja vesimittari viitisen litraa. Olimme vitsailleet loppumatkan tieosuudella, että voisiko tänään jatkaa vielä pidempään… Varmaankin voisi, mutta tämä haaste oli tämän mittainen. Pitää osata olla tyytyväinen, ja kyllä minä olenkin. Kuvailin tuoreeltaan maalialueella, että nousin kultaisen pilven reunalle.

Kisan jälkeen kavereiden kannustamista maaliin, syömistä, saunomista ja pari olutta. Perussetti, johon sinänsä ei kuulunut piipahdus hotellin kara-åke-baarissa. Meno oli äärimmäinen vastakohta kaikelle aiemmin tapahtuneelle.

Pizzapalan ja oluen ääressä laskin, että Sarin pitäisi olla puoli kolmen aikoihin maalissa. Menimme Vexin ja Minnan kanssa katsomaan ja hurraamaan 125 kilometrin ja isojen vaikeuksien sävyttämän urakan päättymistä. Kun mieli oli valmiiksi herkkä, kyyneleet valuivat vuolaina poskillani, kun saimme juoksukaverimme maaliin 26,5 tunnin taistelun jälkeen.

Kiitokset ja tästä eteenpäin

Annikkalle iso kiitos juoksuseurasta, hyvin meni ja Nuuksio Classicissa jatketaan. Vexille reissuveljeydestä ja kiinnostuksesta sekä tarmosta keskustella kanssani loputtomasti kestävyysurheiluun liittyvistä isoista ja pienistä asioista. Oli myös kivata tavata kasvokkain aiemmin vain facebookin ryhmästä tuttuja juoksijoita. Kiitos myös NUTS Pallakselle hyvin järjestetystä upeasta tapahtumasta!

Ja tästä eteenpäin. Ensi viikonloppuna lähden Saariselälle Tunturisuunnistukseen hoitamaan vuosi sitten keskeneräiseksi jääneitä asioita… Sitten 15.8. juoksuttamaan Jussista maratoonari, 5.9. luonnosta nautiskelua Nuuksio Classicin maastomaralla ja 3.10. juoksentelua Kolin maastoissa.

Mainokset

One Reply to “Juosten Pallakselta Hettaan – 55 km”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s