Vaarojen siirto ja lisukkeen poisto

Tänään mun piti blogata siitä miten selvisin Vaarojen maratonin 86 kilometrin ultramatkasta. Kauden päätapahtumasta, joka ainoana tavoitteenani olin harjoitellut yli puoli vuotta. Ja joka valui kuin kankkulan kaivoon yhden tulehtuneen lisukkeen takia. No, kirjoitan leikkauksenkin vaihesta blogin hännässä siitä näkökulmasta, että kun seuraava ’runners appendix’ pahoittaa mielensä ja joku heimoveljeni tai -siskoni käy samaa läpi, voin etukäteen jakaa kokemukseni.

Olen korviani myöten täynnä lauseita ”tuleehan niitä seuraavia kisoja”, ”terveys ensin” ja ”olet päässyt moneen kivaan juttuun mukaan”. Totta nuo, kaikki tyynni. Lähinnä olen saanut kuulla niitä ihmisiltä, jotka eivät todellakaan tiedä mistä puhuvat. Olen yrittänyt niellä tunteeni ja hymyillä kuin se kuuluisa hankolainen keksi. Tai Mona Lisa. Miten ihminen, jolle hissin välttäminen on urheilusuoritus, voisi ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Tai että kun Vaarojen kasikutonen siirtyy ensi vuodella, siirtyy myös toiveeni osallistumisesta Berliinin ennätysmaratonille ainakin vuodella.

On myös niitä ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtävät, ja jotka ovat osanneet tukea. He ovat pääasiassa nykyisiä tai entisiä urheilijoita, huippu- tai aktiivi-; kumpikin antaa vahvan perspektiivin asioille. Kiitos E & A – etunimen alkukirjaimen kryptiikalla ilmaistuna, toivottavasti tämän luette ja saatte kiitoksenne. Ehkä olen sen teille suoraankin sanonut. Ja kiitos monelle muullekin tuesta.

HILJALLEEN TAKAISIN

Reilu vuosi sitten en voinut edes kuvitella, että lähtisin kokeilemaan kanttiani Vaarojen ultralle, 86 kilometrin taipaleelle. Vuoden edetessä siitä tuli mieluisa kauden päätapahtuma ja tavoite, jota pohdiskelin monta kertaa, yksin ja yhdessä. Yli puolen vuorokauden keikka, matka lähes Helsingistä Lahteen – paitsi että tasaisen motarin sijasta alustana olisi pari mäkeä ja mutkaa. Ja kun itsensä lataa edellä mainitun kaltaiselle haasteelle, sen siirtyminen pois omalta aikajanalta horjuttaa elämän kulkua paljon enemmän kuin reilun 12 tunnin kohdalta.

Leikkauksen jälkeen oli luonnollista olla paikoillaan ja toipua. Ensi lenkkini juoksin kaksi ja puoli viikkoa leikkaukesta KPK 24/7 kaksivuotissynttäreillä. Kymppi vauhdilla 7.30. En ollut eläissäni juossut niin hiljaa. Vatsaan alkoi sattua ja sippasin pahasti. Todella kurjat ajatukset nousivat esille, monista lohdutteluista huolimatta.

Neljä päivää myöhemmin, Vaarojen aattona, kun oikein ahdisti, painuin metsään hitaille poluille. Ja vieläpä suuren idolini Apinasaaren Heimopäällikön esimerkin kannustamana, five fingersit jalassa (toki Juuso olisi mennyt paljain jaloin). Mieli virkistyi ja tuli fyysisesti tunne, että hiljalleen palaan takaisin. Hiljalleen.

UMPPARIN LISUKKEEN LEIKKAUS

Ensi oireet perjantain ja lauantain välisenä aamuyönä. Pistelee, viiltelee, valvon ja nukahdan vielä hetkeksi. Kello soi 7 ja keitän puuron, käyn juoksemassa maastomaran Nuuksiossa, Classicin. Nesteet eivät imeytyneet, vaan hölskyivät vatsassa, mutta ei oksua (vaikka yritin). Aika 5.19, tyytyväinen, tehoina 75-80%, kuten pitikin Vaaroja ajatellen. Illalla sain viestin, että Panu oli sairastunut ja bro-Bordi kaipasi hidasta jänistä sunnuntain puokille Lahteen. Lupasin mennä, ja menin. Juoksin 2.30.00. Tasan. Kiitos seurasta Hannalle ja Unskille.

Maanantai. Normaali päivä töissä. Ei pahoja oireita, vähän vatsa kipeä. Illalla Suomi-Färsaaret stadikalla.

Tiistai. Aamuyöstä vatsa todella kipeä. En olisi mennyt töihin, mutta piti viedä tytöt kouluun. Jatkoin töihin, missä kivut voimistuivat. Terkkari passitti lääkärille. Menin ja tsekattiin, vatsaa painelemalla appendix kipeä, mutta crp normaali. Lähete Jorvin kirralle, mutta ohje mennä kotiin. Saikkua pari päivää.

Keskiviikko. Vatsa edelleen kipeä, ei muutosta. Ei särkylääkkeitä. Varaan illaksi ajan samalle lääkärille kuin tiistaina. Rebound-testi puhuu appendixin puolesta, samoin crp >70. Lähete Jorvin kirralle, mutta ohje nukkua kotona, jos kivuilta pystyy. Ja pystyin.

Torstai. Aamupala kotona. Autolla Jorviin. Odotussaliin ja istuminen vaikeaa. Heitin kyljelteen tuolille ja vaivuin pintauneen…kunnes kutsu tuli huoneeseen. Vatsan painelua ja tuurilla päivystävä kirurgikin tuli käymään. Paineli ja kyseli, ja sanoi selkä minuun päin: ”leikataan, mutta otetaan vielä veriarvot”. Sillä mentiin, kunnes tuli tulos, että crp oli laskenut.

Eteeni astui Jekaterina Kolmakova, appendixini kuningatar, ja kertoi, ettei minua leikattaisi turhan takia. Crp oli laskenut, eikä ollut varmaa tulehdusta. Asia piti varmistaa TT-kuvauksella, mutta että kone oli rikki. Hoitaja kertoi, että sitä korjattiin ja että korjaus kestäisi ainakin kolme tuntia. Mutta että jonossa olisi vasta neljä ihmistä ja minä kolmantena. Kieltäydyin toistamiseen kipulääkkeistä.

Koko prosessin suurin kiitos siitä, että Jekaterina jatkoi tutkimuksia, eikä passittanut kotiin…joku muu olisi voinut niin tehdä.

”Hyviä ja huonola uutisia. TT-kone toimii. Jonossa on yli kymmenen ihmistä – ettekä te ole kymmenen joukossa.” – Kiitos rehelliselle ja kaiken kokevalle hoitajalle. Itse vietin puoli vuorokautta päivystyksen sermien välissä ja siinä oli 12 tuntia liikaa.

Varjoainekuvausten tulosten jälkeen kuningattareni raotti verhoani: ”Siellä on oikeinkin hyvin tulehtunut appendix ja me otamme sen pois. Leikkaussalissa on yksi ja sen jälkeen on teidän vuoronne.”

Tämän jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Leikkeus to-pe välisenä puoliyönä ja siitä alkoi toipuminen. Anestesia-aineet poistuivat hitaasti enkä meinannut lainkaan pysyä pystyssä. Osin siksi olin myös pe-la välisen yön yksiössäni. Lauantaina aamulla sain luvan lähteä kotiin, kun kerroin, että minua oltiin hakemassa.

Kävelin parkkipaikalle, kiemurtelin ratin taakse kuin käärme pulloon ja ajoin kotiin. Älä tee samoin.