3.37.05 – Kiitos kannustuksesta!

Lähdin rohkeasti Kullbergin Sannan vetämään 3.30-junaan. Jaksoin 26 kilometriä, jonka jälkeen oli pakko irrottaa vaunu junasta ja jatkaa resiinalla. Alkoi elämäni raskain 16 kilometriä, jonka olisin jättänyt kesken ilman sanoinkuvaamattoman hienoa kannustusta. Maalissa kello palkitsi uudella enkalla 3.37.05.

***

Saavuin Helsinki Spring Marathonin kisapaikalle lähes kaksi tuntia ennen starttia. Tärkeimmän päätöksen olin silti tehnyt jo edellisenä iltana, ettei tarvitse kisapaikalla arpoa: lähden rohkeasti liikkeelle ja kurkotan kuuhun, vaikka aistinkin katajaisen kutinan persiissäni. Mitä jos olisikin tarpeeksi pöljä päivä, optimi lämpötila ja suotuisa tuulensuunta. No, nämä yksityiskohdat säätävät vain lillukanvarsia.

Jos enkkaa karkaa toisen tai kolmannen kierroksen jälkeen, lähden kotiin, enkä todellakaan jää kiertämään Helsingin Pukinmäessä maratonia täyteen vain maratonin takia. Jyrkkä päätös siksi, että palautumisaika puolittuu ja saan enemmän treeniaikaa Karhunkierrokselle.

Tein huolellisen valmistautumisen Puksun mondolla. Verkka, koodrinaatiot, avaava 300 metriä vähän maravauhtia kovempaa, verkka ja parin sekunnin venytykset. Kaikki oli hyvin, paitsi että kisakeskuksesta ei saanut kahvia. Eikä mitään muutakaan.

Toimipisteiden niukan määrän takia vessassa käynti jäi viime hetkeen. Matkalla starttiviivalle näin neitsytmaralleen lähtevän Ellan, jonka viime viikkojen valmistautumisessa olin saanut olla apuna. Sitten Bro-Bordin Jannen kanssa karhunhali ja pari sanaa…joiden aikana starttari pamahti – ja missasin oman ajanottoni.

Tunnistin Varalahden Markon pitkän hahmon annetuista tuntomerkeistä ja pinkaisin aikomaani ryhmään. Sanna otti kuskin paikan ja sääti kilometrivauhdiksi 4.56. ”Tiesin”, etten jaksa tätä vauhtia maaliin asti, mutta en antanut tuolle ajatukselle sijaa. Juoksu ei lähtenyt rullaamaan rennosti ja jouduin tekemään töitä, vaikka sain kulkea Markon peesissä.

Ensimmäinen kierros oli vaikea, etenkin kehä ykkösen vierusta, jossa hetkellisesti paistoi aurinko liiankin kuumasti (tämä harha toki korjaantui myöhemmin korkojen kera). Toisella kierroksella onnistuin löytämään rytmin, jolla askel tuntui helpommalta. Heitin puolimatkassa sormikkaat ja kaulassa olleen buffin – ja vitsailin heittäväni kierroksen päästä housut. Siihen vitsailuni loppuikin.

Jatkoin tiukasti ryhmän imussa ja keskityin vain omaan juoksuuni. Yritin hakea kevyttä askelta, joka löytyi hetkeksi, mutta karkasi pienestäkin ärsykkeestä. Sykkeet olivat siellä missä pitääkin eli korkealla. Tuska ja kipu yltyi tasaisesti lonkankoukistajista ja etureisistä lähtien. Noutaja koputti olkapäälle. Jäin ryhmästä juomapaikalla (n. 24 km), mutta runttasin vielä  Tuusulantien pitkällä suoralla ryhmään mukaan. Mutta vain hetkeksi; oli pakko antaa periksi ja tehdä uusi suunnitelma.

Se oli viisas päätös. Jos olisin kitkuttanut Sannan junassa vielä pari kilometriä, tuskin olisin pystynyt juoksemaan loppuun asti. Pudotin vauhtia merkittävästi ja laskin uuden aikataulun: saan toivomani alle 3.40-ajan, jos pääsen jäljellä olevat kilometrit 5.20-5.30 väliin.

Alkoi elämäni raskain taival. Sattui niin moneen paikkaan, etten viitsi luetella. Myös keuhkoihin. Toivoin, että olisin päässyt ”kyydillä”, kolme kierrosta, mutta ei. M60-sarjan voittanut Ollilan Veikko paineli tyylillä ohi ja yritin peesiin. Sama kuin olisi kiivennyt peltikattoa banaaninkuoret jaloissa.

Laskin manuaalisesti kilometrivauhteja, kun unohdin laittaa automaattisen kierrosajan päälle. Tunsin kramppien hiipivän seurakseni. Suolaa ei ollut – ajattelin, ettei näin kylmällä säällä olisi tarvinnut. Kyllä olisi.

Kolmannelle kierrokselle lähteminen oli todella vaikeaa, vaikka kellossa oli reserviä ennätystä varten. Olisin keskeyttänyt, jos olisin kehdannut. Onneksi jouduin juoksemaan korvaamattoman kannustusporukkamme ohi, enkä vaan voinut lopettaa – vaikka heidät pelästytinkin pysähtymällä sekunniksi todeten ”tämä oli tässä”.

Jussi juoksi hetken aikaa vierelläni ja tsemppasi – aivan kuten koko muukin kööri* En muista yhtään mitä Jussi sanoi vierelläni, mutta sanoja tärkeämpää oli se, että toinen uskoi ja valoi uskoaan myös minuun. En mä vaan voinut lopettaa, vaikka olinkin jo valmis luopumaan enkastani.

Edessä oli nälkävuoden pituinen ja kiinalaisen kidutuksen makuinen kierros. Sää kylmeni ja jalat jäykistyivät. Kevät näkyi vain kilpailun nimessä. Tavoitteena oli juosta – ja kävellä vain juomapisteiden kohdalla.

Päätöskierroksen ensimmäisellä mehuasemalla maltillisemmin aloittanut Janne sai minut kiikariinsa. Armottomana metsämiehenä Janne lähti jahtiin ja minä tietysti pötkimään pakoon. Haluan elää tällaisessa illuusiossa, vaikka todellisuudessa kyse oli luultavasti siitä, että hetkellisesti vauhti hidastui vain vähän rauhallisemmin.

Kuinka erilaiselta olympiareitin tuulinen suora tuntuikaan juosta yksin. Nyt ei enää tehnyt mieli keskeyttää, edes kävellä. Täältä oli päästävä äkkiä pois ja mieluiten ennen Bordia. Jossain vaiheessa huomasin, ettei välimatkamme enää kaventunut. Pystyin pitämään vauhtia yllä ja tunsin tästä suurta mielihyvää. Sillä endorfiinillä runttasin enkan kannalta pari tärkeää kilometriä.

40 kilometrin kyltti oli kaunis kuin persikkaiset posket. Tuli tunne, ettei oikeasti ole enää pitkä matka maaliin, missä enkka odottaa. Alkoi mennä roska silmään. Tuntui edelleen pahalta, mutta se tunne jäi fiiliksen alle. Odotin, että näen kannustajani.

Stadionilla pystyin vähän kiristämään tahtia, mutta mistään loppukiristä on turha puhua. Eikä siihen ollut tarvettakaan. Maalissa väsynyt, onnellinen ja itsestään ylpeä 3.37-maratoonari. Ja Janne reilun minuutin perässä kruunasi tunnelman.

Kylmyyden maksimoimiseksi pukkarin suihkuista sai lämmintä vettä vain maistiaisiksi. Puin lämmintä päälle kulkematta suihkun kautta ja menin odottamaan kavereita maaliin. Onnittelin Ellaa tuoreena maratoonarina. Käänsin auton keulan kohti Pohjois-Espoota. Lihapata, lämmin sauna ja kylmä IPA. Että näin.

Ja mitä mä tästä opin? Tiedän vähän enemmän siitä, mitä 3.30-tuloksen saavuttaminen vaatii. Lisää treeniä, koordeja, corea, eli duunii duunii – ja vähän lisää älliä yläpäähän. Nyt meikä suuntaa skutsiin rymyämään ja palaa maraenkan kimppuun luultavasti vasta syksyllä 2017. Berliinissä? Mikä jottei 🙂

* Erityiskiitos KPK-heimon hienoakin hienommalle kannustusjoukolle. Anteeksi niille, joiden nimeä en tähän muista mainita, mutta ainakin Jussi, Jonna, Tuuli, Eriikka, Suvi, Erkku, Merituuli, Minna juomapisteen luona, Eevis & poika, Eeva, Janne, Elina, Lasse, Touhotin, reitin pohjoisosissa kaksi pyöräilijää joita en tunnistanut kypärän lasien ja buffin alta. Ilman teitä en istuisi kultareunaisella pilvellä ❤

PS. Kai tässä pitää paljastaa myös edellisillan mega-sähläys: huomasin puolenyön aikaan varusteet jo kasattuani, että astmalääkkeessäni ei ollut yhtää annosta jäljellä, enkä löytänyt mistään toista discusta. Soitto apteekkiin, ja juu-ei, ilman reseptiä ei irtoa mitään. Seuraavaksi soitto Kampin Terveystaloon, jonka 24/7 päivystyksestä sain neuvoteltua puhelinreseptin aamuksi. Ongelma ratkaistu, vaikkakin nukkumaanmeno siirtyi tyhmästi ja stressitaso nousi pari oktaavia.

Voittajan tuuletus.

Veljekset kuin ilvekset.