Team Pattipolvet ja tunnelma katossa

Pelkäsin etukäteen, että maalissa mieleeni hiipii ajatus: miten voin jaksaa vielä 54 kilometriä. Karhunkierroksen 82 kilometrin taival päättyi kuitenkin sen verran hyvävoimaisena ja reipasvauhtiseen maaliintuloon, että itseluottamukseni kasvoi kohisten heinäkuisen 134 kilometrin Ylläs-Hetta -urakan suhteen. 12h 50min aika syntyi noin 85% teholla; hyvin lähellä toivettani.

Pääkuva
Polkujuoksun riemua. Kuva: Atte Loukio

Rakkoja tuli tasan yksi, ja luultavasti vain yksi kiveen kolhittu kynsi irtoaa. Jalat, lähinnä pohkeet ja etureidet, olivat pari päivää huonona, eikä sunnuntain 854 kilometrin kotimatkaa yksin ajettuna voi kenellekään suositella, etenkään parin tunnin yöunien jälkeen. Iloinen mieli ja lähimpien ystävien ja kaverien soitot saivat ajan lentämään, eikä kotimatka lopulta tuntunutkaan pitkältä. Kiitos, kiitos 🙂

Pidin vauhdin poluilla maltillisena, eikä matkan aikana tullut todella vaikeita hetkiä. Ensimmäisen kympin juoksin korostetun rauhallisesti, ja sen jälkeen sainkin ohitella muita. Samalla sain taittaa hetken matkaa yhdessä monen juoksusta löytämäni kaverin kanssa.

Eniten opettelua oli energian ja nesteen nauttiminen kellontarkassa aikataulussa. Suunnitelmani meni solmuun heti ensimmäisessä huollossa, jossa pienen banaanipalan  ja neljä sipsin syöminen sotki rytmini. Energinen ja iloinen Eevis täytti pulloni ja kohotti muutenkin korkealla ollutta fiilistä.

Puolimatkassa lausumani ”onkohan ilma alkanut viilentyä iltaa kohden, kun palelen hiukan ja iho on kananlihalla” -tyylinen viisaus naurattaa vieläkin. Kello oli vähän vaille 12 ja vietettiin päivän kuumimpia hetkiä. Tuolloin pitkässä, loivassa ja pehmeässä nousussa tuntui hetken aikaa pahalta, kun syömisen ja juomisen väli oli venähtänyt liian pitkäksi.

Energiaa kellontarkasti

Olin saanut pian ensimmäisen huollon jälkeen juoksuseuraksi Teijan, joka selvitti minulle tarkan syömis- ja juomisrytmin merkityksen. Monta kertaa ei saanut antaa neste- tai energiavajeesta johtuvan vilun yllättää, tai perävaunu ei omin jaloin punaista mattoa maaliin kulkisi. Teija on Suomen parhaita ultrajuoksijoita ja tähtää spartathlonille – ja todellakin tietää nämä asiat. Olin arvokkaassa opissa.

S_T
Team Pattipolvet. Kuva: Atte Loukio

Oli sattuman ja usemman kompuroinnin summa, että päädyimme juoksemaan yhdessä – Team Pattipolvet. Kumpikin polvet verillä ja turvoksissa juurakoiden ja kivien iskujen ansiosta. Itse kaaduin ensimmäisen kerran pitkospuilla jo alkumatkasta. Edellä juossut kaveri astui pitkospuun etureunaan, jolloin laudan pää nousi tossuni edessä vajaan kymmenen senttiä ja kampitti minut suorilta jaloin mahalleen. Heti perään jouduin kellahtamaan pitkospuilta suolle nurin, kun en ajatuksissani huomannut vauhdin hidastumista jonossa ja olin juoksemassa edessäni menneen polkukeijun päälle.

Teija toimi tiimin veturina ja määritteli miten milloinkin edetään. Perävaunun rooli oli pitää tunnelma korkealla ja karkoittaa väsymystä ennaltaehkäisevästi. Herja lensi ja juttujen taso oli juuri sitä itseään, ettei väsymys mahtunut joukkoomme. Kannustimme koko ajan muita juoksijoita ja varmistimme, että kaikilla on kaikki hyvin; tarjoilimme vettä ja suolaa sitä tarvitseville, etenkin pitkällä Oulangan ja Juuman välisellä osuudella.

Ennen toista huoltoa saimme Tiinan mukaan junaamme, eikä juttujen taso ainakaan laskenut. Tiina muisti, että olimme tavanneet viime kesänä Pallas-Hetan maalissa – ja, että olin kommentoinut hieman ”huolimattomasti” hänen ankkakävelyään. Pienen neuvonpidon jälkeen tuomio turpiin linttauksesta purettiin, mutta lupaamani hiihto-vitsi jäi odottamaan seuraavaan kertaan.

Yhteinen matkanteko Teijan kanssa antoi itselleni ymmärrystä ja rohkeutta kävellä riittävän paljon – paikoissa, joissa hölkkääminen ei juuri olisi ollut nopeampaa, mutta olisi vienyt merkittävästi enemmän energiaa ja olisi kasvattanut loukkaantumisriskiä. Ymmärrän nyt myös käytännön tasolla, että juomaa ja energiaa nautitaan puolen tunnin välein, eikä jotain sinnepäin. Pienemmällä kulutuksella kulkevan Super-Saaran kaltainen sirpakka juoksija voi mennä 40 minuutin (tai isommallakin?) välillä, mutta itselleni minuutit yli puolen tunnin kasvattavat riskiä maaliinpääsystä.

Juosten maaliin

Reitin viimeiset 6,5 kilometriä olivat juuri niin rankat kuin tiesin odottaa. Ne sujuivat silti hyvillä mielin ja reippaasti. Poluilla oli ruuhkaa hitaammista lyhyemmän matkan menijöistä, mutta eipä meillä ollut kiire. Ja ohituspaikkoja löytyi paremmin kuin Monacon katuradalla.

Kumpuvaaran päällä koin ikimuistoisen kohtaamisen, kun saavutin Arin. Sankarini oli 160 kilometrin taipaleensa loppuvaiheilla ja silmin nähden äärirajoilla, mutta väänsi huumorista energiaa niin oman kuin muidenkin jaksamiseksi.

Jyrkimpiin nousuihin ja laskuihin sai apua vaijerista, jota ilman polvet olisivat olleet vieläkin kovemmilla. Aikanaan nousut loppuivat ja edessä oli enää vajaan kilometrin mittainen tasamaan ja loivan laskun osuus. Saimme vauhdin päälle ja rullasimme alle vitosen tahtia maaliin. Kellot kalkattivat kuin voittajille, ja tunnelma oli juuri niin hieno kuin voi vain kuvitella. Siitä huolimatta kannustan kaikkia lähtemään mukaan ja kokemaan saman, itselleen sopivalla matkalla, 33 kilometristä alkaen.

pun matto
Tätä punaista mattoa pitkin maaliin. Otin kuvan torstaina, kun oli hiljaista.

Garmin kertoi minun polttaneen 5001 kaloria, ottaneen lähes 100 000 askelta ja kivunneen noususummaksi lähes 2000 metriä. Tapahtuman tiedoissa oleva vajaan tonnin noususumma on puppua. 70% matkastani taitoin pk-sykealueella. Jaloissani olivat pian eläkkeelle siirtyvät Salomonin S-Lab sense kolmoset. Seuraavalle reissulle laitan kompressiosäärystimet, joista uskon olevan apua jalkojen väsyessä ja etenkin loppumatkan nousuissa.

Maalissa joimme Teijan tarjoamat ohraiset palautusjuomat ja sovimme, että seuraavaksi Team Pattipolvet kompuroi polvensa verille matkalla Ylläkseltä Hettaan.

Juoksijan Grand Slam

Tänään, yhdeksän päivää Karhunkierroksesta, kävin ensimmäisen kerran lenkillä ja antamassa jaloille nopeusärsykkeitä – tavoitteenani selvittää, onko realistista lähteä ensi lauantaina jahtaamaan puolimaratonin ennätystä.

Tällä hetkellä tuntemukseni ovat sellaiset, että lähden hakemaan 1.40:n alitusta. Tietoisena siitä, että Hellas-Pattaya from Ylläs kutsuu jo viiden viikon päästä. Ja, että järjen ääni kuiskaa korvaani, että jätä HHM väliin ja käytä viikonloppusi tunkkaamiseen ja pitkään metsärymyyn. Katsotaan.

Uuden ennätyksen syntyminen tarkoittaisi sitä, että tekisin kolmantena vuonna peräkkäin juoksijan Grand Slamin – parantaisin ennätystäni niin maratonilla, puolimaratonille kuin kympillä.

Ari
Minnan kanssa näytettiin maalissa, että Ari on oikea sankari. Kuva: Sari Muurman

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s