Tyhymää – ja silti jeppiskamaa

Ajatuksiani, miksi Helsinki Half Marathonin jälkitunnelmat olivat niin ristiriitaiset, vaikka aikani sinänsä oli ihan hyvä ja suoritus taustatekijät huomioiden erinomainen – suorastaan jeppiskamaa. * Tarina jalkavaivasta jutun lopussa.

IMG_5320
Maalissa tunnelmaa nosti tuttujen tapaaminen ja selfie Wilson Kirwan kanssa.

Kuvittelin, että olisin palautanut kahden viikon takaisesta Karhunkierroksen 82 kilometrin rymystä. Kuvitelma perustui siihen, että vuosi sitten olin erittäin suorituskykyinen HHM:llä vain viikko ennätykseen päättyneen Tukholman maran jälkeen. Edelleen olen sitä mieltä, että kuntoni edellyttää sub1.40 yrittämistä – mutta ei kaksi viikkoa lähes 13 tuntia kestäneen metsäpööpöilyn jälkeen. Jaloissa tuntui hyvältä, syketasot – lähinnä ortostaattisten mittausten perusteella – ok,  hermotuksen arvioiminen hankaa, mutta tuntuma siltäkin osin hyvä. Olihan Karhunkierros kuitenkin sujunut 100% pk-sykkeillä ja riittävän kaukana maksimisuorituksesta.

Nyt ymmärrän, että suorituskykyni – viime lauantaina – ei vaan riittänyt 1.40-alitukseen. Yritystä eivät helpottaneet kummallisesti poukkoilleet jänikset sen enempää kuin epätasainen alkuvauhti; ensimmäinen kilometri 5.11 ja toinen n. 4.30. Muutenkin jänöt juoksentelivat, jättäytyivät ja kiihdyttelivät tavalla, jota en ollut aiemmin nähnyt. Oma käsitykseni ja kokemukseni jänistelystä on tarjota asiakkaalle mahdollisimman tasainen matkavauhti kohti etukäteen ilmoitettua loppuaikaa.

Kova tuulikin heitti kyynelkaasunsa, mutta suurin syy epäonnistumisesta löytyi silti lenkkarien päältä. Kierrokset nousivat, mutta mäntä jyskytti kuin ilman rengasta: ei tehoja.

Totaalilepo – virhe!

Karhunkierroksen jälkeen totaalilepäsin viikon verran. Se oli virhe. Lihasjumien hellitettyä aineenvaihdunta levossa jäi olemattomaksi, eivätkä jalat sitten palanneet lomiltaan tosi toimiin. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt toisena tai kolmantena päivänä tehdä jonkinlainen pyöräily+uinti yhdistelmä venyttelyrullailu-twistillä. Vai mitä Eevis 😉 Ja siitä palata matalilla sykkeillä takaisin säännölliseen liikuntaan. No, tästä asiasta voin selkeästi oppia.

Totaalilevon jälkeen palasin juoksuun täysin puskista tulleiden ”akilleskipujen” kanssa. Akillesta vastaan puhui kuitenkin se, että kipu kasvoi rasituksessa, vaikka jalka lämpeni, eikä jänne ollut mistään kohdasta kosketusarka. Levon jälkeen ja aamuisin jalka oli parempi. En vieläkään tiedä mikä jalkaa vaivaa…mutta siitä lisää tekstin lopussa.

Joka tapauksessa jalka tuntui kisa-aamuna lämpän jälkeen sen verran hyvältä, että päätin lähteä jahtiin. Tähän kiteytyy iso virhearviointi. Oliko jalka oikeasti niin hyvä, että piti lähteä – vai eikö pää kestänyt vaikeaa päätöstä kisan väliinjättämisestä. Kun kuitenkin esimerkiksi vielä torstaina piti tulla portaita alas expoon vahvasti kaiteesta tukea hakien.

Nyt pystyn sanomaan, että heitin kesän pääkisani puokin enkan alttarille. Onneksi tuli ei syttynyt, enkä tarvinnut uhrata unelmaani, ainakaan vielä. Ja vilpittömästi toivon, että tein virheeni syyntakeettomasti vailla parempaa ymmärrystä asioiden oikeasta marssijärjestyksestä. Joka tapauksessa kaiken tämän summana pidän lauantaista kisaa tyhmän miehen tyhmänä juoksuna.

Mitä itse juoksussa tapahtui?

Alkumatkasta hyvä fiilis. Bongasin samasta 1.40-ryhmästä Katrin ja Heikin, joiden kanssa juteltiin niitä näitä. Katrin kanssa vähän enemmänkin ja yritettiin provosoida tuppisuina reitin varrella olleita ihmisiä kannustamaan. Tämäkään ei onnistunut. Katjaa en nähnyt, vaikka tiesin, että samoja aikoja hakee.

Juoksin lähellä 1.40-jäniksiä. 4,5k kohdalla geeli, 9k kohdalla suolatabletti, mutta rentous alkoi kadota. Vauhti ei tuntunut kovalta, mutta elimistö ei toiminut näillä kierroksilla. Kolmas juomapiste yllätti kulman takaa, ja geeli roikkui vyölläni, kun sen olisi pitänyt jo olla mahaan matkalla. Sen aikaa eväiden syöminen vei, että 1.40-ryhmä pääsi kymmenien metrien päähän.

Henkinen notkahdus kolkutti, vaikka yritinkin takaa-ajoa. 14 kilometrin kohdalla päästin irti, kun tajusin, että vauhtini oli luulemaani hitaampaa garmin ylimääräisen 300 metrin takia. Mietin lähinnä mistä oikaisen kävellen maalialueelle, ja keksinkin hyvän reitin…

juoksukuva

…mutta juuri silloin Katri pysähtyi edessä olevasta porukasta ja jäi juoksemaan viereeni. Fiilisten kyselyt, ja vastauksina huonoa oloa, sekaista vatsaa, lievää pyörrytystä ja muuten vain pazkaa kulkua. Aika nopeasti syntyi päätös taistella yhdessä maaliin ilman tarkoituksellista vauhdin hidastamista. Syntyi käsite #perkele-juoksu ja jälleen arvokasta oppia miten käsitellä tunteita kisan hetkinä, jolloin kaikki tuntuu pahalta.

Katja pyyhkäisi Märskyn mäessä ohi, ja Pasilan mäessä tarjosin krampin kourissa kärsivälle miehelle viimeisen suolatabuni. Juoksun vaikeita hetkiä seurasi aina tasaisin väliajoin…uusi vaikea hetki.

Garminin data ei puhu loppukirin puolesta, mutta Katri puhui sen verran vakuuttavasti maaliloikan puolesta, että jotain sellaista minäkin yritin. Toistaiseksi en löytänyt järjestäjien kuvista vielä itselleni tuota uutta itsensä julkisen nolaamisen muotoa, mutta eiköhän sekin sieltä esiin putkahda. Ja ettei jää epäselväksi, niin Katri on juoksupomppujen kruunaamaton kuningatar (kuva). Itse pelkäsin, että jos jalkani edes maasta yhtä aikaa nousevat, niin alas tullessa jänne viimeistään katkeaa.

* Kipeän jalan tarina

Kipu vasemmassa jalassa alkoi kahdeksan päivää Karhunkierroksen jälkeen. Totaalilevon jälkeen. Aivan puskista. Ilman merkkiä kivusta tai ärsytyksestä, haaverista. HHM-viikon maanantaina, jolloin juoksin höntsää ja rullailin reippaasti (mutten kovaa) 4x400m ja 4x200m, kipu säilyi taustalla muuttumattomana. Tiistaina juoksin pienimuotoisen suunnistuskisan, joka sujui hyvin, eikä ärsyttänyt jalkaa lisää. Kipu säilyi, mutta aihetodisteiden perusteella uskoin, ettei kipu lähde akilleksesta.

Torstaina kipu paheni ja mm kun olin menossa HHM-expoon lappua hakemaan, jouduin portaissa alaspäin ottamaan tukea kaiteesta ja ontumaan vahvasti. Expossa halusin kokeilla ja kokeilinkin Addun Ultra Boost ST –kenkää. Jokainen vasemman jalan askel sattui, mutta muuten ihan jees pesusienikenkä. (Ostokiimaa laimensi todelliset villasukat hintalapussa: 199 euroa.) Epäilys kääntyi takaisin akilleskipuun. Illalla hoidin kylmällä ja kineesioteippasin – koulutuksen käyneenä teippaajana 😉

Perjantaina jatkoin buranan mättämistä napaani. Kipu pysyi kurissa ja focus säilyi HHM:n startissa. Lauantaina aamulla huolellinen verkka Töölönlahden ympärillä, kuten Minnan ja Paulan kaltaiset oikeat juoksijat, jotka moikkasin reitiltä. Kuumageeli, kineesioteippi ja burana pitivät kivun tasolla, jolla pystyin perustelemaan starttaamisen. Hinku 1.39-tulokseen oli äärimmäisen kova. En juuri antanut aikaa edes tuttujen tapaamiselle ennen starttia.

Juoksun aikana kipu yltyi puolimatkan krouvin jälkeen, ja viimeisillä kilsoilla Pasilan mäkeä alas tullessa jalka oli kuin tulessa. Kaiken muun harmin lisäksi. Maalista melko suoraan ensiapuun, jääpussi + buranaa. Illalla lisää kylmää ja buranaa. Sunnuntaina jalka turposi niin pahan näköiseksi, että päätin jo illalla maanantain lekurireissusta. Kaikki viittasi akilles-vammaan, joka voisi viedä…jopa sen heinäkuisen Ylläs-Hetta -retken.

Tutulle työterveyslääkärille, jolla on hyvä ymmärrys urheiluvammoista. Tutkii ja lähettää ultraan, jonne pääsen neuvottelun jälkeen, vaikkei aikoja enää olisi. Kokenut ultraaja tutkii ja selittää koko ajan mitä näkee. Akilles on ehjä! Ei oo todellista. Epätoivoinen suru vaihtuu onnen tunteiksi.

Mikä mun jalkaa sitten vaivaa, jos akilles on kunnossa. En tiedä, eikä sitä aivan tarkasti tiedä sen enempää lääkäri kuin radiologikaan – mutta pahimman pelkoni poistivat toteamalla ultrassa akillesjänteen terveeksi. Nilkka on turvoksissa kuin pullataikina ja suorastaan pelottavan näköinen. Nesteet ovat valuneet ja haudanneet kehräsluun. Vastausta ei ole, mutta vaihtoehtoja kyllä: repeämä kalvoissa, katkenneita verisuonia, joista aiheutunut verenpurkauma; liian kylmää ja liian kauan suoraan iholle (joo, vedin kylmäkallen ohuessa muovipussissa suoraan sukan alle) saanut nesteet liikkumaan, muita juurisyitä totaalilevosta alkaen.

Jälkipuheessa lääkäri kertoo kuinka paljon nilkan seudun hoito on muuttunut vuosien aikana. Täyskäännös mm leikkausten suhteen, kuten myös siinä sidotaanko lepoon vai liikutetaan kipeänäkin. Nykyään pyritään varmistamaan nilkan liikkuvuus ja se, ettei jäisi turhia kiinnikkeitä kudoksiin (jos ymmärsin oikein). Sainkin selkeän ohjeen liikkua kivun sallimissa rajoissa, vaikkakin turvotus pitäisi ensin saada vähän laskemaan. Yritän noudattaa ohjetta mahdollisimman järkevästi.

PS. Ai niin, kaiken tämän jälkeen mun puokin enkka on nyt 1.42.23. Parannusta 20 sekuntia edellisvuodesta. Ja ilman Katria en olisi juossut maaliin asti. Elämä on.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s