Elämäni ensimmäinen triathlon – ja pelättyäkin pahempi uinti!

Päätös lähteä Hollolan maastotriathloniin syntyi huhtikuun puolivälissä. Päätöksentekoa vauhditti saman asenteinen seikkailija, jota ei tarvinnut ympäripuhua – vaan hän ”ympärikuunteli” itsensä. Ote mesettelystä Sadun kanssa 16.4.2017:

  • Ilmoitanko meidät?
  • Joo, ilmoita vaan.
  • Ilmo sisällä.
  • Minne? 🙂

No ei kai se aivan näin mennyt, mutta tämä oli henki. Onneksi kuitenkin lyhyelle matkalle, muuten saattaisin roikkua Vähä-Tiilijärven poijussa lisähappea ottamassa.

Uinti – pelättyä pahempi
Uinti pelotti etukäteen, ja itse asiassa se tuntui vielä pahemmalta. Haluan käydä sen perusteellisesti läpi, koska itselleni triathlon tulee vielä pitkään olemaan eniten taistelua juuri uinnin kanssa.

Märkkärit jätettiin autoon – tosi fiksua! – kun matka oli lyhyt, niin eihän sitä aikaa kannattaisi hukata makkarankuoresta irtoamiseen. Eihän meillä ollut märkkäristä kokemusta kuin kuivaharjoittelusta. Valtaosalla matkaan lähteneistä kuitenkin oli märkkärit päällä!

Takarivistä liikkeelle, ja ai että vesi oli kylmää. Järjestäjän ilmoittama +22 tuntui vain katteettomalta hyvän mielen luomiselta. Vastahakoisesti veteen, ja samantien henki sakkasi. En saanut kunnolla happea keuhkoihin, ja ilman hyperventilointia olisin joutunut liftaamaan pelastusveneen kyytiin – tai kokeilemaan yltäisikö jalat pohjaan. Olimme siis aivan alkumetreillä. Satu lähti vierestä, ja jos ei paljon vauhdikkaammin, niin ainakin rennommin.

Uintityyliksi valikoitui säälittävä sammakko. Jo ensi potkujen jälkeen aimo hörppäys järvivettä. Yskin ja pärskin, mutta siinä kohtaa jalat eivät enää yltäneet pohjaan. Jatkoin pää pinnalla -sammakkoa. Aina vaan parani. Oltiin edetty ”jo” parikymmentä metriä.

Yritin vaparia ja palasin säälittävään sammakkoon. Sydän jyskytti kuin viimeistä päivää ja hengitys oli raskaampaa kuin vastatuuleen puskettu Aktia Cupin enkkakympin loppusuora. Aurinko heijasti värejä ja kuvia pintaveteen. Näin kaikenlaista ja hetken pelkäsin sekoavani. Ensimmäinen poiju lähestyi, ja rauhoituin hieman.

Nainen etuvasemmalta tarrasi poijuun, ja kysyin huutamalla onko kaikki hyvin. Kuulemma oli. Poijujen välisellä takasuoralla pystyin pienen hetken uimaan vaparia ja sain Sadun kiinni. Happea en edelleenkään saanut kunnolla, ja vapari katkesi pinkkipalttoisen potkuun ylävatsan tietämille.

Matka toiselta poijulta rantaan kesti kauan. Kolmesti kokeilin yltävätkö jalkani pohjaan. Eivät yltäneet… kunnes: voi että tukeva maa jalkojen alla tuntui hyvältä. Traumaattisimman urheilukokemukseni tanner oli selkäni takana. Reilut seitsemän minuuttia pelon sekaista tuskaa, astmaatikon keuhkot huusivat ja sydän hakkasi kuin palokärki sähköpylvään peltiä.

Tämä oli ensimmäinen uintini avovedessä ja ensimmäinen uintini ryhmässä. Syke nousi ”sisäsyntyisen shokin” johdosta lukemaan 198 (maximisyke 187), ja hengitystekniikkana käytin synnytysvalmennuksessa opittua hyperventilointia (mutta ilman paperipussia). Jäin henkiin –  en siis oikeasti pelännyt kuolevani – mutta jäin henkiin sillä tavalla, että jatkan uintitreenejä.

Tiirismaan satularalli
Ensimmäinen vaihto heijasteli vielä epärationaalista ja sekaista tilaani. Istahdin vaihtoalueella maahan (miksi?) pyöräni viereen, enkä meinannut saada aikaiseksi oikein mitään. Aikaani vei myös lappuvyö, joka oli mennyt mutkalle, minkä takia sain soljen selkäni takana kiinni vasta pitkän ja turhauttavan yrittelyn jälkeen.

Fillarointi sujui ihan ok, sanoisin. Tuloslista on arviossaan ankarampi, mutta satularallista jäi jo hyvä fiilis. Pitkä jyrkkenevä nousu Tiirismaan lähes huipulle asti imi mehut reisistä, ja vastaavasti pitkä vuoristoratamainen mäki pakotti ajamaan tosi tarkasti alaspäin.

Toinen vaihto sujui hyvin. En polkenut lukkopolkimilla, joten jatkoin juoksuun salomonit valmiiksi jalassa. Muistin myös ottaa kypärän päästä – muistivatkohan kaikki ❤

Juoksu alkoi teknisillä poluilla ja jatkui nopeammilla alustoilla. Pystyin pitämään hyvän vauhdin, eikä sykekään pahemmin noussut. Useampi ohitus kuin ohitetuksi tuleminen, ja lievällä loppukirillä maaliin.

Miten mulla niinku meni?
Matkat olivat lyhyitä: uinti 300 m, maastopyöräily 10 km, juoksu 3 km. Aikaa meni 54.50. Sijoitus kaikista lyhyelle matkalle startanneista 29/69 ja omassa sarjassani viimeinen. Melko varmasti osallistun myös vuoden päästä Hollolan maastotriathloniin: hyvin järjestetty hyvän fiiliksen tapahtuma. Ihan vaan muutama juttu, jotka voisin tehdä astetta paremmin, kuten uinti, pyöräily ja juoksu – puhumattakaan vaihtoalueella puuhastelusta.

Hollola

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s