Sambaten Ylläkseltä Hettaan

Kun matka bussillakin tuntui pitkältä, edessä oli pitkä seikkailu. Tervetuloa mukaan – suoraan päätösmetreille.

”Ota mua kädestä kiinni ja vie mut maaliin”, kuului Sadun toive viereltäni yli 27 ja puolen tunnin yhteisen taipaleen jälkeen.

Mitään muuta en sillä hetkellä enempää halunnut. Näin, että Sadulla oli haasteita, niin fyysisesti kuin henkisesti. Oikaisin sauvat vasempaan käteen ja otin rakastani kädestä kiinni. Juuri sillä hetkellä tunsin, että kuljemme yhdessä kohti jotain vielä hienompaa kuin Ylläs-Pallas-Hetan 134 kilometrin maalia.

Teetakkulan ääni hehkutti meidän taivaltamme. Tunsin ylpeyttä – jopa enemmän kuin kipua jalkapohjissa. Liikutuin ja kyynel hiipi silmäkulmaan. Juoksimme viime metrit ja ylitimme maalilinjan käsi kädessä.

Tuntui kuin itsestään selvältä, että juuri Ali – mahtavan Samba-hengen ilmentymä – oli ikuistamassa hetken kuviksi. Sillä hetkellä elämän suurta luksusta edusti se, kun Ali toi meille keitot ja dropbagit juuri niille sijoille, joille istahdimme. Iso kiitos Suomen hienoimman polkujuoksujengin Samba Trail Running Clubin juoksijoille, jotka jaksoivat kannustaa koko pitkän reissun ajan omista kisailuistaan ja haasteistaan huolimatta.

Mutta miten me sitten päädyimme maalikaaren alle pussaamaan? Tässä pari sanaa siitä.

Ylläksen alamäki ja märät jalat
Ylläs-Pallas-Hetta oli selvästi rankempi kuin 142 kilometrin kohdalla kesken jäänyt Karhunkierros. Rukan retkellä töpeksin itse, ja matka katkesi, kun aika ja voimat loppuivat. Nyt ensimmäinen kulminaatiopiste oli Ylläksen pitkä ja jyrkkä alamäki. Juoksin siinä etureiteni jumiin ja tein matkastani tarpeettoman tuskaisen. Hankin puujalat. Ensi kerralla kävelen tuon alamäen.

Toinen killeri oli jalkojen jatkuva kastuminen. Rankkasateet ennen kisaa oli tehnyt maastosta todella märän ja raskaan. Pienet purot olivat isoja ja peruskostea alusta oli kunnolla märkä.

Pallaksella olisi pitänyt vaihtaa kuivat sukat. Jalkapohjat olivat kuitenkin jo sen tuntuiset, että kenkien ja sukkien riisuminen pelotti. Oikeasti. Olisinko saanut koottua jalkani uudestaan hyvin palvelleiseen Salomonin sense ultriin. En halunnut ottaa sitä riskiä. Ehkä olisi pitänyt.

Taival Rauhalasta Pallakselle oli raskas, märkä ja (yllättävän) tekninen. Mutta: meillä kulki tuolla välillä. Poimimme selkiä, myös Kaijan, joka kyseli päästä peesiin. Vedimme Sadun kanssa vuoroon kymmenisen kilometriä hieman himmaillen ja pidimme huolen, että ennen Rauhalaa oksentamaankin joutunut seurakaveri pysyi mukana.

Yhteisen pissatauon jälkeen jatkettiinkin taas Sadun kanssa kahden, kun Kaija nousi ja ryntäsi metsään hurjalla tahdilla sanaakaan sanomatta. Pikainen ’Heippa’ olisi ollut kohteliasta, mutta taisi kilpailuvietti viedä voiton 😉 Katsoimme Sadun kanssa toisiamme hölmistyneinä samalla, kun aamuyön usva kutitteli kulkuamme.

Pallakselta sumuiseen tunturiin
Matkanteko oli hidasta juurakkoisessa ylämäessä, vaikka meno sinänsä maistui. Pallaksen huolto tehtiin semi-rivakasti: suunnitelmana oli kaksi puuroa, mutta lusikoidessani elovenaa kitusiin, huomasin Sadun pureskelevan kinkkupizzaa. Suolen tyhjennys, linolaa hanuriin, kuulumisten vaihto Saaran kanssa, nopea poseeraus, ja kohti sumuista tunturia.

Ylämäki tuntui kovalta, ja kova se olikin. Sumu oli niin sakea, että vain vaivoin näki merkiltä seuraavalle. Pian törmäsimme Korttisen Anttiin, joka oli vetänyt merkistä ohi ja eksynyt tunturin päälle. Järjestäjät olisivat voineet pysäyttää tämän turhan kiemuran, jos kaikille perusmatkalaisille olisi annettu gepsit, kuten aiempina vuosina.

Harharetki teki Antin reissusta vielä haastavamman. Mies kokosi itsensä päikkäreillä ja kampesi kulkunsa maaliin asti. Respect. Lue Antin blogi tästä >

Sumuinen kivikko pudotti vauhtia. Vatsa alkoi oireilla – tai Pallaksella nautittu tuima kahvi kaipasi päivänvaloon. Pääsin toimittamaan Rihmakurun vessaan, jossa viivyin lyhyen tovin – Sadun mielestä pitkän 🙂

Lyhyistä ja pitkistä tovista puhuttiin, kun ajettiin kisan jälkeen Luostolle. Puolitimme huolloissa käytetyn ajan Karhunkierrokselta, mutta silti oma tyylini huolloissa on vielä liian sosiaalinen. Kello käy, eikä matka etene, jos jää joka kohtaan turvastaan kiinni. Nyt aikaa ja vaivaa säästi myös se, että geelit olivat lötköissä.

Aikaa oli – enemmän kuin tarpeeksi
Pallaksen jälkeen aloimme laskea jäljellä olevaa aikaa. Vakuuttelin, että aikaa on tarpeeksi. Satu tuskaili ajan riittämistä, eikä luottanut laskutaitoihini. Ymmärrän epäilyt, sillä Pallaksen jälkeisillä hitailla pätkillä tahtimme oli todella verkkaista.

Itselläni oli fyysisesti vaikeimmat hetket: juuri mikään ei maistunut ja tuntui, että nesteet tulevat läpi. Olotila oli kuitenkin melko vahva eikä reipas kävely ollut hankalaa – pois lukien jalkapohjan rakot, jotka muistuttivat olemassa olostaan joka askeleella.

Syötävistä maistuivat parhaiten metukkaruisleivät ja kasvisliemeen keitetyt puuroriisipallerot. Geeliä en monta imaisua Pallaksen jälkeen nielaissut.

Montellinmajalla tapasimme siskokset, joilta kyselimme arviota maaliin ehtimisestä. ”Maaliin ehtii kyllä, jos vaan pysyy liikkeessä, edes pienessä.” Tämä matematiikka kelpasi myös Sadulle. Tunnelma rauhoittui, ja seuraavia kilometrejä ryyditti taivaan sataa-ei sada – ja meidän takki päälle, takki pois -leikki. Sanoisin, että meno oli juuri sitä mitä sen yli 100 kilometrin ja 20 tunnin jälkeen kuuluu ollakin.

Ennen Hannukurun huoltoa Janne ja Eetu sambasivat lennokkaasti ohitsemme – ja kesken tiukan kilpailunkin ehtivät tsempata menoamme. Huikea tunne, ja hetken oli taas polku kevyt kulkea.

Pyhäkerolle Korpelan imussa
30 kilometriä jäljellä. Homma alkoi olla suorittamista. Hienot maisemat, mutta ei vaan jaksanut innostua. Puutonta tunturiylänköä. Mieli oli herkkä. Voimahali silloin tällöin – mutta kun se matka ei halimalla hupene.

Pyhäkeron pitkä nousu ei edes tuntunut pahalta. Vauhtimme ylämäkeen oli aika lailla samaa kuin tasaisella, koska emme pystyneet juoksemaan. Viisvitosen menijät kannustivat ohittaessaan. Pitivät sankareina, hulluina tai jotain siltä väliltä. Ja olivat kai oikeassa.

Korpelan Juha taittoi kanssamme Pyhäkeron rinteen jyrkimmät kohdat. Puhuttiin niitä näitä. Tärkeimpänä se, että jos Juha lähtee perusmatkalle, hänen tyttärensä lähtee kolmekymppiselle. Tykkään tuollaisesta keskustelusta. Samantapaisia käyn omien lasteni kanssa.

Vaikeudet alkoivat sitten Pyhäkeron alamäessä. Yli 20 tuntia aikaisemmin jumittaneet etureidet eivät pehmentäneet askelta lainkaan; kuin olisi puujaloilla alas kinkannut. Sauvoista sai onneksi apua pystyssä pysymiseen.

Pyhäkeron alamäestä jäi parhaiten mieleen hetki, jolloin Järvisen Laura moikkasi iloisesti ja lasketteli menemään mailerin askeleella. Ai niin, sambalainen hänkin J

Kädestä kiinni – ja maaliin
Viimeisen huollon jälkeen alkoi 15 kilometrin tylsääkin tylsempi tasainen tieosuus. Ensin hiekkaa, sitten asfalttia. Tämä nylkee ne viimeisetkin luulot. Mutta kun laittaa töppöstä toisen eteen, matka taittuu ja pian kuulee jo Teemun kuulutukset; ensin kaukaa, sitten vähän lähempää. Asfaltilla tuttuja viisvitosen menijöitä juoksee kantaan, pysähtyy tsemppaamaan ja jatkaa oman urakkansa valmiiksi. Kiitos jokaiselle.

Kilometrit vähenevät, jäljellä enää kaksi. Kuulen viereltäni toiveen, otan kädestä kiinni, ja juoksemme maaliin.

Sadun blogin löydät tästä >

Kuva: onevision.fi

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s