100 km vuoristoa ja aavikkoa yli 30 asteen helteessä

Muistan elävästi, kun Satu otti Hajar 100k -ultran ensimmäisen kerran esille. Innostuin heti ja niin, etten meinannut housuissani pysyä. Keskustelun intensiteetistä tiesin, että vuoristo ja aavikko kutsuvat ennemmin kuin myöhemmin. Tämä on kirjoitus elämäni raskaimmasta kisasta.

Kisahotelli Arabiemiraateissa Dubaista koilliseen oli jotakuinkin keskellä ei mitään. Jännitys tiivistyi, mutta olo oli levollinen. Kaksi Omanin lakanoissa nukuttua yötä olivat paikanneet yölennon ja aavikolla telttailun synnyttäneet univelat.

Analyyttisesti lähtökohdat olivat hieman epävarmat, sillä sairastelut ja muut kiireet olivat nollanneet varsinaiset viimeistelytreenit. Onneksi pohjia oli tehty pitkin viime vuotta. Itseäni huolestutti astmaatikkona kaksi kuukautta jatkuneet hengitysongelmat, mutta kun kuumetta ei ollut missään vaiheessa, eikä lääkäri ollut edes aikeissa ehdottaa kisan väliin jättämistä, pidin suunnitelmasta kiinni.

Kisa-aamu koitti. Herätys 1.30. Check-in 2.30. Kisainfo 3.30. Bussi 4.00.

Kisainfosta jäi mieleen kaksi asiaa: “Drinking and eating every 30mins makes the difference between finishing and not-finishing”. Ja painokkaat varoitukset huoltojen kolme ja neljä välisestä matkasta: se on kuuma, raskas ja kestää kauan. Ja vesi voi loppua kesken.” Ja niin se käytännössä loppuikin. Ensin mainitun tiesimme ennestään.

Eeppinen lähdön tunnelma   
Säkkipimeällä aavikolla lähdön tunnelma oli ainutlaatuinen. Paukusta matkaan ja kohti loivaa seitsemän ja puolen kilometrin ylämäkeä ensimmäiseen ”huoltoon”, joka oli vaihdettu eläväksi opasteeksi, kun vuosi sitten kukaan ei käyttänyt tätä huoltoa. Alun pitkä ylämäki pehmensi jalkoja. Kärki juoksi yhdestä (siirretystä?) merkistä harhaan ja mekin ehdimme minuutin pummaamaan, ennen kuin näimme kärjen tulevan vastaan.

Ensimmäiselle vuorelle kiivettiin hieman loivempaa ja kulkukelpoisempaa polkua (kuin toiselle). Aurinko nousi, pimeä väistyi ja tuli nopeasti kuuma. Toinen huolto oli neljän auton rypäs tien mutkassa ja tarjosi vettä, elektrolyyttijuomaa, banaania, appelsiinia ja pähkinöitä, kuten jokainen muukin huolto, pl. puolimatkan krouvin, jonka menussa myös keittoa, leipää ja keitettyjä kananmunia. Toisessa huollossa oli tarjolla myös puna- (tai musta-) juuripatukoita, joita Satu ”erehtyi” maistamaan…

Ymmärryksen rajamailla
Toisesta huollosta alkoi pitkä ja jyrkkä alamäki, laskua tuhannen metriä. Teki oikeasti pahaa jaloille. Jyrkkää mäkeä oli vaikea juosta rennosti, lasketella, ja toisaalta jalkapohja liikkui joka askeleella sen verran, että alkoi muodostua rakkoja. Laakson pohjalla lämpötila nousi päälle kolmenkymmenen.

Matkalla kolmanteen huoltoon juttelimme brittijuoksijan kanssa. Hän ihasteli, kun juoksimme yhdessä ja lausui: ”running together, staying together”.

Kriittinen huolto, jossa piti täyttää kaikki mahdolliset vedenkuljetusvälineet – omaa pötsiä myöten. Alkoi ”se on kuuma, raskas ja kestää kauan” -kuvailtu väli. Ja kyllä. Rinne oli todella jyrkkä, alusta vaihteli epämääräisestä kivipolusta vaikeasti edettävään louhikkoon ja mikä pahinta, grillissä jonkin matkaa päälle 30 astetta ilman varjoa tai tuulenvirettä.

Hahmotin nopeasti jyrkässä nousussa, että 12 kilometrin väli kestää nelisen tuntia, ainakin. Liivissä puolitoista litraa vettä. Säännöstely oli pakko aloittaa samantien.

Heti huollon jälkeen Sadulla oli vaikeuksia. Yritin parhaani mukaan tsempata ja vetää urpo&turpo -junaa mahdollisimman kevyellä kaasulla. Pidimme taukoja tiheästi. Kyselin juodun nesteen määrästä huollossa ja päättelin, että keho on liian kuiva. Patistin Satua juomaan ja ottamaan suolaa, vaikka sitten pienellä riskillä veden riittämisen näkökulmasta. Näillä konsteilla olo parani ja askel löysi tutun päättäväisyyden.

Kaksi ja puoli tuntia könyämistä, yli +30 ja vajaa tonni nousua, vain litra juotua vettä. Silloin Sundströmin poikaa vietiin. Vettä ei oikeasti ollut juotavaksi asti, vain suun kostutukseen. Samaa tahtia kuin olo heikkeni, alkoi kalman vasara kolkutella ohimolle. Onneksi ei tarvinnut taistella yksin.

Satu otti veturin paikan ja pääsin parhaaseen peesiin. En tarvinnut miettiä mitään. Riitti, että roikuin pakarassa kiinni. Ainakin katseella. Vaikka ymmärrys ulkoisille ärsykkeille lähestyi nollaa, tärkeimmät asiat pystyin pitämään mielessäni: eteenpäin on mentävä, askel kerrallaan. Jollain sairaalla tavalla silti nautin tilanteesta, vaikka tuntui pahemmalta kuin koskaan aikaisemmin missään juoksussa. Tai missään muuallakaan.

Suolaa, suolaa enenmmän suolaa
Toinen tärkeä asia oli suolan syöminen. Otimme suolaa säännöllisesti, vaikka vettä ei lopulta puolta suullista enempää tabun kanssa riittänyt. Ja ilmestyihän se neljäskin huolto lopulta silmiimme. Siinä vaiheessa lötkössä oli enää suullinen – jonka tarjosin Alexeylle, iäkkäämmälle venäläiselle herrasmiehelle, joka oli ”aika loppu”.

Suolan ansiosta pystyimme juomaan neljännessä huollossa niin paljon kuin janon tunne kaipasi. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä tilanne: pressun päällä makasi mies kylkiasennossa ja oksensi. Ymmärsin puheesta, että hän oli saapunut huoltoon kuivana ja juonut vatsansa täyteen – oksentaakseen kaiken ulos. Uskon, että juuri suolan syömisellä vältimme saman kohtalon.

Tässä kohtaa koimme kisan suurimman mielennousun. Voimat palautuivat, ja sen tunteen halusi jakaa koko maailmalle. Tuo hetki oli herkkä kuin yöperhosen siiven kosketus. Kuorin ja pilkoin appelsiinejä huonompivoimaisille sillä aikaa, kun Satu viimeisteli huoltonsa.

Vajaa kymppi puolimatkan krouviin sujui ongelmitta. Reittiä oli muutettu vaikeammaksi, eli tien sijasta viimeinen mäki hipsittiin alas rakkakivikossa laimeasti kulkenutta polkua pitkin. Cut-offiin lisätty tunti kompensoi varmasti ajan, mutta ei syntyneitä rakkoja.

”Sä olet yhtä kaheli kuin minä”
Huolsimme itsemme viidessäkympissä huolellisesti. Söimme, joimme ja hoidimme pahimmat rakot. Mieltä nosti ajatus, että ilma viilenee, eikä edessä ole pahempia mäkiä. Loppumatka oli silti pitkä ja se kesti kauan. Rytmitimme etenemistä rakentamalla erilaisia ”kelloleikkejä” hölkän ja kävelyn vuorottelulla sekä timantintarkalla energian nauttimisella.

Sarvet nousivat kuitenkin otsaan yksi kerrallaan, kun kummankin Suunto Spartan Ultra sammui pahasti ennen aikojaan: mun kello 13,5, Sadun 14,5 tunnin jälkeen. Mielenkiinnolla odotan miten Suunto vastaa reklamaatioomme, sillä paitsi että kellon merkitys korostuu mentaalipuolen auttajana, sillä on päällikön rooli kertoa energian nauttimisesta puolen tunnin välein. Puhumattakaan menetetystä gps-jäljestä.

Päätimme, ettei tämä jää kellosta kiinni. Karavaani kulki pimeässä yössä. Muutamat vihreät silmäparit pimeällä aavikolla juhlistivat kulkuamme. Ohi ajaneet autot nostivat lentohiekkaa, jonka aikana ei kannattanut avata suutaan… Emme oikeastaan tienneet juuri lainkaan missä kuljimme. Paitsi silloin, kun menimme isomman tien läheisyydessä.

Huollot tulivat ja menivät, täytimme pullot ja yritimme väkisin syödä jotain, banaania lähinnä. Juokseminen alkoi olla työlästä ja otti enemmän kuin antoi. Järkevämpää oli kävellä tahdikkaasti.

Hiljalleen tunteet nousivat pintaan. Meillä oli aikaa. Laatuaikaa, kahden kesken. Olimme vuoroin ihan hiljaa, vuoroin puhuimme paljonkin. Meni hempeilyksikin. Miksi toinen on niin tärkeä, tuntuu niin oikealta. Ei kai vastausta tämän kauniimmin voisi kuulla: ”Sä olet yhtä kaheli kuin minä” ❤

Maaliin tulimme viimeisen vajaan kilometrin dyynejä pitkin – kengät täynnä tiimalasihiekkaa, joka teki kipeää turvonneisiin varpaisiin. Maaliin juoksimme käsi kädessä, suukko ja kiitos. Selätimme helteen ja Hajarin vuoriston, yhdessä. Maali oli helpotus, lautasellinen chili con carnea tarpeellista ja muki kylmää cokista taivaallista.

En usko, että itselleni jäi keskeneräisiä asioita tähän kisaan, maailma kun on täynnä hienoja tapahtumia. Kaikille muille suosittelen kyllä seikkailua Hajarin vuoristossa ja aavikolla.

Kesän suunnitelmat uusiksi
Mitä seuraavaksi? Niin. Kun se triathlon ja lähinnä sen uinti ei napannut tippaakaan, niin nappasimme itsemme pois Lahden listalta. Ensi kesälle on jo muita suunnitelmia. Seikkailu, jonka suunnittelussakin jo sydämet sykkivät ❤

 

Sadun blogi löytyy täältä.