Sambaten Ylläkseltä Hettaan

Kun matka bussillakin tuntui pitkältä, edessä oli pitkä seikkailu. Tervetuloa mukaan – suoraan päätösmetreille.

”Ota mua kädestä kiinni ja vie mut maaliin”, kuului Sadun toive viereltäni yli 27 ja puolen tunnin yhteisen taipaleen jälkeen.

Mitään muuta en sillä hetkellä enempää halunnut. Näin, että Sadulla oli haasteita, niin fyysisesti kuin henkisesti. Oikaisin sauvat vasempaan käteen ja otin rakastani kädestä kiinni. Juuri sillä hetkellä tunsin, että kuljemme yhdessä kohti jotain vielä hienompaa kuin Ylläs-Pallas-Hetan 134 kilometrin maalia.

Teetakkulan ääni hehkutti meidän taivaltamme. Tunsin ylpeyttä – jopa enemmän kuin kipua jalkapohjissa. Liikutuin ja kyynel hiipi silmäkulmaan. Juoksimme viime metrit ja ylitimme maalilinjan käsi kädessä.

Tuntui kuin itsestään selvältä, että juuri Ali – mahtavan Samba-hengen ilmentymä – oli ikuistamassa hetken kuviksi. Sillä hetkellä elämän suurta luksusta edusti se, kun Ali toi meille keitot ja dropbagit juuri niille sijoille, joille istahdimme. Iso kiitos Suomen hienoimman polkujuoksujengin Samba Trail Running Clubin juoksijoille, jotka jaksoivat kannustaa koko pitkän reissun ajan omista kisailuistaan ja haasteistaan huolimatta.

Mutta miten me sitten päädyimme maalikaaren alle pussaamaan? Tässä pari sanaa siitä.

Ylläksen alamäki ja märät jalat
Ylläs-Pallas-Hetta oli selvästi rankempi kuin 142 kilometrin kohdalla kesken jäänyt Karhunkierros. Rukan retkellä töpeksin itse, ja matka katkesi, kun aika ja voimat loppuivat. Nyt ensimmäinen kulminaatiopiste oli Ylläksen pitkä ja jyrkkä alamäki. Juoksin siinä etureiteni jumiin ja tein matkastani tarpeettoman tuskaisen. Hankin puujalat. Ensi kerralla kävelen tuon alamäen.

Toinen killeri oli jalkojen jatkuva kastuminen. Rankkasateet ennen kisaa oli tehnyt maastosta todella märän ja raskaan. Pienet purot olivat isoja ja peruskostea alusta oli kunnolla märkä.

Pallaksella olisi pitänyt vaihtaa kuivat sukat. Jalkapohjat olivat kuitenkin jo sen tuntuiset, että kenkien ja sukkien riisuminen pelotti. Oikeasti. Olisinko saanut koottua jalkani uudestaan hyvin palvelleiseen Salomonin sense ultriin. En halunnut ottaa sitä riskiä. Ehkä olisi pitänyt.

Taival Rauhalasta Pallakselle oli raskas, märkä ja (yllättävän) tekninen. Mutta: meillä kulki tuolla välillä. Poimimme selkiä, myös Kaijan, joka kyseli päästä peesiin. Vedimme Sadun kanssa vuoroon kymmenisen kilometriä hieman himmaillen ja pidimme huolen, että ennen Rauhalaa oksentamaankin joutunut seurakaveri pysyi mukana.

Yhteisen pissatauon jälkeen jatkettiinkin taas Sadun kanssa kahden, kun Kaija nousi ja ryntäsi metsään hurjalla tahdilla sanaakaan sanomatta. Pikainen ’Heippa’ olisi ollut kohteliasta, mutta taisi kilpailuvietti viedä voiton 😉 Katsoimme Sadun kanssa toisiamme hölmistyneinä samalla, kun aamuyön usva kutitteli kulkuamme.

Pallakselta sumuiseen tunturiin
Matkanteko oli hidasta juurakkoisessa ylämäessä, vaikka meno sinänsä maistui. Pallaksen huolto tehtiin semi-rivakasti: suunnitelmana oli kaksi puuroa, mutta lusikoidessani elovenaa kitusiin, huomasin Sadun pureskelevan kinkkupizzaa. Suolen tyhjennys, linolaa hanuriin, kuulumisten vaihto Saaran kanssa, nopea poseeraus, ja kohti sumuista tunturia.

Ylämäki tuntui kovalta, ja kova se olikin. Sumu oli niin sakea, että vain vaivoin näki merkiltä seuraavalle. Pian törmäsimme Korttisen Anttiin, joka oli vetänyt merkistä ohi ja eksynyt tunturin päälle. Järjestäjät olisivat voineet pysäyttää tämän turhan kiemuran, jos kaikille perusmatkalaisille olisi annettu gepsit, kuten aiempina vuosina.

Harharetki teki Antin reissusta vielä haastavamman. Mies kokosi itsensä päikkäreillä ja kampesi kulkunsa maaliin asti. Respect. Lue Antin blogi tästä >

Sumuinen kivikko pudotti vauhtia. Vatsa alkoi oireilla – tai Pallaksella nautittu tuima kahvi kaipasi päivänvaloon. Pääsin toimittamaan Rihmakurun vessaan, jossa viivyin lyhyen tovin – Sadun mielestä pitkän 🙂

Lyhyistä ja pitkistä tovista puhuttiin, kun ajettiin kisan jälkeen Luostolle. Puolitimme huolloissa käytetyn ajan Karhunkierrokselta, mutta silti oma tyylini huolloissa on vielä liian sosiaalinen. Kello käy, eikä matka etene, jos jää joka kohtaan turvastaan kiinni. Nyt aikaa ja vaivaa säästi myös se, että geelit olivat lötköissä.

Aikaa oli – enemmän kuin tarpeeksi
Pallaksen jälkeen aloimme laskea jäljellä olevaa aikaa. Vakuuttelin, että aikaa on tarpeeksi. Satu tuskaili ajan riittämistä, eikä luottanut laskutaitoihini. Ymmärrän epäilyt, sillä Pallaksen jälkeisillä hitailla pätkillä tahtimme oli todella verkkaista.

Itselläni oli fyysisesti vaikeimmat hetket: juuri mikään ei maistunut ja tuntui, että nesteet tulevat läpi. Olotila oli kuitenkin melko vahva eikä reipas kävely ollut hankalaa – pois lukien jalkapohjan rakot, jotka muistuttivat olemassa olostaan joka askeleella.

Syötävistä maistuivat parhaiten metukkaruisleivät ja kasvisliemeen keitetyt puuroriisipallerot. Geeliä en monta imaisua Pallaksen jälkeen nielaissut.

Montellinmajalla tapasimme siskokset, joilta kyselimme arviota maaliin ehtimisestä. ”Maaliin ehtii kyllä, jos vaan pysyy liikkeessä, edes pienessä.” Tämä matematiikka kelpasi myös Sadulle. Tunnelma rauhoittui, ja seuraavia kilometrejä ryyditti taivaan sataa-ei sada – ja meidän takki päälle, takki pois -leikki. Sanoisin, että meno oli juuri sitä mitä sen yli 100 kilometrin ja 20 tunnin jälkeen kuuluu ollakin.

Ennen Hannukurun huoltoa Janne ja Eetu sambasivat lennokkaasti ohitsemme – ja kesken tiukan kilpailunkin ehtivät tsempata menoamme. Huikea tunne, ja hetken oli taas polku kevyt kulkea.

Pyhäkerolle Korpelan imussa
30 kilometriä jäljellä. Homma alkoi olla suorittamista. Hienot maisemat, mutta ei vaan jaksanut innostua. Puutonta tunturiylänköä. Mieli oli herkkä. Voimahali silloin tällöin – mutta kun se matka ei halimalla hupene.

Pyhäkeron pitkä nousu ei edes tuntunut pahalta. Vauhtimme ylämäkeen oli aika lailla samaa kuin tasaisella, koska emme pystyneet juoksemaan. Viisvitosen menijät kannustivat ohittaessaan. Pitivät sankareina, hulluina tai jotain siltä väliltä. Ja olivat kai oikeassa.

Korpelan Juha taittoi kanssamme Pyhäkeron rinteen jyrkimmät kohdat. Puhuttiin niitä näitä. Tärkeimpänä se, että jos Juha lähtee perusmatkalle, hänen tyttärensä lähtee kolmekymppiselle. Tykkään tuollaisesta keskustelusta. Samantapaisia käyn omien lasteni kanssa.

Vaikeudet alkoivat sitten Pyhäkeron alamäessä. Yli 20 tuntia aikaisemmin jumittaneet etureidet eivät pehmentäneet askelta lainkaan; kuin olisi puujaloilla alas kinkannut. Sauvoista sai onneksi apua pystyssä pysymiseen.

Pyhäkeron alamäestä jäi parhaiten mieleen hetki, jolloin Järvisen Laura moikkasi iloisesti ja lasketteli menemään mailerin askeleella. Ai niin, sambalainen hänkin J

Kädestä kiinni – ja maaliin
Viimeisen huollon jälkeen alkoi 15 kilometrin tylsääkin tylsempi tasainen tieosuus. Ensin hiekkaa, sitten asfalttia. Tämä nylkee ne viimeisetkin luulot. Mutta kun laittaa töppöstä toisen eteen, matka taittuu ja pian kuulee jo Teemun kuulutukset; ensin kaukaa, sitten vähän lähempää. Asfaltilla tuttuja viisvitosen menijöitä juoksee kantaan, pysähtyy tsemppaamaan ja jatkaa oman urakkansa valmiiksi. Kiitos jokaiselle.

Kilometrit vähenevät, jäljellä enää kaksi. Kuulen viereltäni toiveen, otan kädestä kiinni, ja juoksemme maaliin.

Sadun blogin löydät tästä >

Kuva: onevision.fi

 

Elämäni ensimmäinen triathlon – ja pelättyäkin pahempi uinti!

Päätös lähteä Hollolan maastotriathloniin syntyi huhtikuun puolivälissä. Päätöksentekoa vauhditti saman asenteinen seikkailija, jota ei tarvinnut ympäripuhua – vaan hän ”ympärikuunteli” itsensä. Ote mesettelystä Sadun kanssa 16.4.2017:

  • Ilmoitanko meidät?
  • Joo, ilmoita vaan.
  • Ilmo sisällä.
  • Minne? 🙂

No ei kai se aivan näin mennyt, mutta tämä oli henki. Onneksi kuitenkin lyhyelle matkalle, muuten saattaisin roikkua Vähä-Tiilijärven poijussa lisähappea ottamassa.

Uinti – pelättyä pahempi
Uinti pelotti etukäteen, ja itse asiassa se tuntui vielä pahemmalta. Haluan käydä sen perusteellisesti läpi, koska itselleni triathlon tulee vielä pitkään olemaan eniten taistelua juuri uinnin kanssa.

Märkkärit jätettiin autoon – tosi fiksua! – kun matka oli lyhyt, niin eihän sitä aikaa kannattaisi hukata makkarankuoresta irtoamiseen. Eihän meillä ollut märkkäristä kokemusta kuin kuivaharjoittelusta. Valtaosalla matkaan lähteneistä kuitenkin oli märkkärit päällä!

Takarivistä liikkeelle, ja ai että vesi oli kylmää. Järjestäjän ilmoittama +22 tuntui vain katteettomalta hyvän mielen luomiselta. Vastahakoisesti veteen, ja samantien henki sakkasi. En saanut kunnolla happea keuhkoihin, ja ilman hyperventilointia olisin joutunut liftaamaan pelastusveneen kyytiin – tai kokeilemaan yltäisikö jalat pohjaan. Olimme siis aivan alkumetreillä. Satu lähti vierestä, ja jos ei paljon vauhdikkaammin, niin ainakin rennommin.

Uintityyliksi valikoitui säälittävä sammakko. Jo ensi potkujen jälkeen aimo hörppäys järvivettä. Yskin ja pärskin, mutta siinä kohtaa jalat eivät enää yltäneet pohjaan. Jatkoin pää pinnalla -sammakkoa. Aina vaan parani. Oltiin edetty ”jo” parikymmentä metriä.

Yritin vaparia ja palasin säälittävään sammakkoon. Sydän jyskytti kuin viimeistä päivää ja hengitys oli raskaampaa kuin vastatuuleen puskettu Aktia Cupin enkkakympin loppusuora. Aurinko heijasti värejä ja kuvia pintaveteen. Näin kaikenlaista ja hetken pelkäsin sekoavani. Ensimmäinen poiju lähestyi, ja rauhoituin hieman.

Nainen etuvasemmalta tarrasi poijuun, ja kysyin huutamalla onko kaikki hyvin. Kuulemma oli. Poijujen välisellä takasuoralla pystyin pienen hetken uimaan vaparia ja sain Sadun kiinni. Happea en edelleenkään saanut kunnolla, ja vapari katkesi pinkkipalttoisen potkuun ylävatsan tietämille.

Matka toiselta poijulta rantaan kesti kauan. Kolmesti kokeilin yltävätkö jalkani pohjaan. Eivät yltäneet… kunnes: voi että tukeva maa jalkojen alla tuntui hyvältä. Traumaattisimman urheilukokemukseni tanner oli selkäni takana. Reilut seitsemän minuuttia pelon sekaista tuskaa, astmaatikon keuhkot huusivat ja sydän hakkasi kuin palokärki sähköpylvään peltiä.

Tämä oli ensimmäinen uintini avovedessä ja ensimmäinen uintini ryhmässä. Syke nousi ”sisäsyntyisen shokin” johdosta lukemaan 198 (maximisyke 187), ja hengitystekniikkana käytin synnytysvalmennuksessa opittua hyperventilointia (mutta ilman paperipussia). Jäin henkiin –  en siis oikeasti pelännyt kuolevani – mutta jäin henkiin sillä tavalla, että jatkan uintitreenejä.

Tiirismaan satularalli
Ensimmäinen vaihto heijasteli vielä epärationaalista ja sekaista tilaani. Istahdin vaihtoalueella maahan (miksi?) pyöräni viereen, enkä meinannut saada aikaiseksi oikein mitään. Aikaani vei myös lappuvyö, joka oli mennyt mutkalle, minkä takia sain soljen selkäni takana kiinni vasta pitkän ja turhauttavan yrittelyn jälkeen.

Fillarointi sujui ihan ok, sanoisin. Tuloslista on arviossaan ankarampi, mutta satularallista jäi jo hyvä fiilis. Pitkä jyrkkenevä nousu Tiirismaan lähes huipulle asti imi mehut reisistä, ja vastaavasti pitkä vuoristoratamainen mäki pakotti ajamaan tosi tarkasti alaspäin.

Toinen vaihto sujui hyvin. En polkenut lukkopolkimilla, joten jatkoin juoksuun salomonit valmiiksi jalassa. Muistin myös ottaa kypärän päästä – muistivatkohan kaikki ❤

Juoksu alkoi teknisillä poluilla ja jatkui nopeammilla alustoilla. Pystyin pitämään hyvän vauhdin, eikä sykekään pahemmin noussut. Useampi ohitus kuin ohitetuksi tuleminen, ja lievällä loppukirillä maaliin.

Miten mulla niinku meni?
Matkat olivat lyhyitä: uinti 300 m, maastopyöräily 10 km, juoksu 3 km. Aikaa meni 54.50. Sijoitus kaikista lyhyelle matkalle startanneista 29/69 ja omassa sarjassani viimeinen. Melko varmasti osallistun myös vuoden päästä Hollolan maastotriathloniin: hyvin järjestetty hyvän fiiliksen tapahtuma. Ihan vaan muutama juttu, jotka voisin tehdä astetta paremmin, kuten uinti, pyöräily ja juoksu – puhumattakaan vaihtoalueella puuhastelusta.

Hollola

Vapaauintia, telttailua ja Pallaksen perusmatkaa

Kolmeen viikkoon on mahtunut lepoa, vapaauinnin tekniikkakurssi ja ”Nuku yö ulkona” – mutta ennen kaikkea mielikuvia Pallaksen perusmatkasta.

Karhunkierroksen 142 kilometrin ja 30 tunnin urakan jälkeen viikko meni täysin lepäillen, kun ei lasketa arkiliikuntaa ja -askareita. Toinen viikko menikin sitten jo vapaauinnin tekniikkakurssilla, jota kävimme Sadun kanssa Leppävaaran 50 metrin ulkoaltaassa. Viidestä arki-illasta yksi oli oikeinkin lämmin kesäilta, kaksi kolean viileää ja kaksi syksyisen raikasta,. +10 ja sadetta.

Koska kyseessä oli ’tekniikkakurssi 1’, vapaauinti aloitettiin alkeista, ja hyvä niin. Vaikka luulin jotain osaavani ja ehkä jotain osasinkin, ilman ohjausta en olisi pystynyt viemään tekniikkaani oikeaa kohti kuin arvaamalla. Kiitos Cetuksen ohjaajille, lyhyessäkin ajassa tarttui mukaan yhtä ja toista, mistä on hyötyä, kun sitä vettä hörppivää räkäkroolia yrittää hio sulavammaksi menoksi.

Kurssi kasvatti innostuksemme uintiin. Ja kuinka ollakaan, kasvanut innostuksemme kätteli vaivihkaa juuri uutisoidun Lahden Ironman70 -tapahtuman kanssa. ”Sami, mä olen vähän ajatellut, että…” ja pian edellä mainittu tapahtuma piirtyi kalenteriimme, jos vaan saamme hankittua paikat – ja riittävän uimataidon (sekä allekirjoittaneelle pyörän alle).

Nuku yö ulkona
Katkaisin myös 12 vuoden Jukola-putkeni. Kesän hienoimman tapahtuman väliin jääminen oli lopulta monen asian summa, mutta pienestä haikeudesta huolimatta päätös seurasi luonnollisella tavalla elämäni kulkua uusille poluille. Kun muutenkin olen opetellut elämään ja nauttimaan tässä ja nyt, ei itseisarvollinen putken kasvattaminen tuohon mielenmaisemaan istu. Eikä mikään muukaan ”tehdään-kuten-ennenkin” -tyylinen ratkaisu. Mutta: ettei jää epäselväksi, Jukolan viesti on ensi vuoden kalenterissa.

Viikonlopun ohjelmassa oli Suomen Ladun Nuku Yö Ulkona -tapahtuma Nuuksiossa ja siellä polkujuoksulenkkien vetäminen. Kiireetöntä aikaa, ja hyvä kiertämään -henkistä fiilistelyä. Perhepolkujuoksussa nuorin oli kuusivuotias; oravia emme päässeet katselemaan, mutta käpyjä keräsimme kyllä.

Kolmas lenkki heitettiin hämärän aikaan puoli kymmeneltä alkaen. Lenkin päälle telttasaunaan ja Haukkalampeen uimaan. Iltapuurot puolenyön aikaan, eikä nukkumaankaan olisi tarvinnut mennä, sillä Mustalammen turvelautoilla pesineet ja paraikaa hautoneet lokit metelöivät reviirinsä puolesta KOKO YÖN.

Pallaksen perusmatka
Kolme viikkoa Karhunkierroksen suuren seikkailun jälkeen alkaa roppa olla kuosissaan. Sanoisin, että yllättävän nopeasti, mihin varmasti vaikutti lopettaminen 30 – eikä 40 – tunnin jälkeen.

Takana on uintia, yksi pyörälenkki ja useampi kevyt juoksulenkki sekä yksi reipas juoksulenkki. Kaikki mittarit kertovat hyvästä kunnosta. Mikä tärkeintä, pahoin pelästyttänyt akilles rauhoittui reilussa viikossa asianmukaisella hoidolla ja tulehduskipulääkekuurilla.

Rukan rymystä opin myös sen, etten hevin laita kompressiosäärystimiä noin pitkille reissuille. Harri päätyi samaan, ja Satu pohdiskeli tätä Slovenian alpeilla jo huhtikuun lopulla. Pohkeet turpoavat niin paljon, että kompressio puristaa liikaa ja sotkee aineenvaihduntaa, pakkaa nesteen nilkkaan ja jalkaterään. Tämän jälkeen luonnollinen askellus muuttuu hankalaksi.

Kunnioitan myös paprika-allergiaani, enkä syö vegepizzaa, vaikkei parempaa olisi tarjolla. Tarvittaessa lisään dropbagiin eväitä.

Pallaksen starttiin on aikaa alle neljä viikkoa. Edessä on muutama täsmäharjoitus: pari verttitonnia juhannuksena ja pari lyhyttä mutta terävää juoksua poluilla. Pitkiin palautumisaikoihin ei ole varaa. Ykköseksi kaiken ohi pitää priorisoida keventely ja herkillä jaloilla matkaanpääsy perjantaina 14.7. klo 18.

Nälkä 134 kilometrin selättämiseen on kova – etenkin, kun sitä pääsee yrittämään parhaassa mahdollisessa seurassa.

30 tunnin parisuhdelenkki

Tarina on pitkä kuin matka Rukalta Hautajärvelle ja takaisin. Se jäi meiltä kesken, mutta hyvillä eväillä sinä jaksat ehkä lukea tämän loppuun asti.

Ajoimme Sadun kanssa Rukalle keskiviikkona. Jos puuduttaa itseään auton penkissä 10 tuntia, on hyvä varata yksi välipäivä ennen starttia. Ensi vuodelle – kuka tuon kirjoitti? – suunnittelimme jo jonkinlaista lentomatkailua, esim. Ouluun ja sieltä kimppakyydillä pelipaikoille.

Torstain vietimme kisatunnelmaa haistellen ja tuttuja tapaillen sekä luonnollisesti kisavarusteita liivin ja kahden dropbagin välillä pakkaillen. Leivoimme suunnitellusti myös korvapuusteja, vaikka esille nousi ongelma: eihän meillä ole uunia! Soitto, ja olimme tervetulleita Paalijärven Harrin ja Arin kämpille paistamaan leipomukset. Samalla tutustuimme veljesten parempiin puoliskoihin.

Käytännössä koko torstai kului käytännön asioiden säätämisessä. Tähän kannattaa ainakin satamailiselle ensi kertaa lähtevän oikeasti varata aikaa. Monenmoista asiaa päätettäväksi ja taas uudelleen päätettäväksi, kun ei voi tietää, miten asiat oikeasti ovat, eikä oma itsevarmuus noilla hetkillä ole huipussaan. On vain paljon olettamuksia.

Juttua Koillissanomiin
Perjantaina heräsimme virkeinä ja nautimme aamupuuron; pasta odotti vielä ennen starttia. Haimme numerolaput ja muun rektvisiitan – ja tapasimme taas paljon tuttuja. Monet somesta tutut nimet ja kasvot saivan elävän kuvan.

Olimme hyvin aikataulussa, vaikka koko ajan jotain oli kesken. Pian puhelinsoitto katkaisi nysväyksen. Maierin Mari soitti ja kysyi ehdimmekö antaa Koillissanomien toimittajille haastattelun. Ajatuksena kaksi ensikertalaista satamailiselle. Katsoin Satua, joka vastasi: ”Joo, jos ne tulevat tänne.”

Hallittuun kaaokseen yksi pala lisää. Samalla laitoimme riisin kiehumaan riisipalloja varten. Korvapuustien ohella salainen ase: sushiriisiä kasvisliemessä parmesanjuustossa ryyditettynä.

Toimittajat saivat seurata tosi toimia. He kyselivät, ottivat kuvia ja juttelivat väliin mukavia. Jutun (linkit ja liitteet kirjoituksen hännässä) kärjeksi muodostui ”Parisuhde todelliseen testiin…” mikä paljastui meille vasta, kun olimme jo Karhunkierroksen polulla. Ohitsemme juosseet kasikymppiset tsemppasivat ja kertoivat jutusta. ”Jahas, mitäköhän sieltä lehdestä löytyy” tuumimme hymyssä suin.

Tunteikas lähtöhetki
Ennen starttia käytiin Tawastia Trail Clubin yhteiskuvassa ja vaihdettiin viime hetken kuulumisia sambalaisten kanssa – kaksi erityisen hienoa polkujengiä! Aikaa riitti vielä vessassa käyntiin ja fiilistelyyn tuttujen kanssa. Kiitos, että olitte paikalla. Yhteisöllisyys on tässä lajissa vahva. Tykkään.

Olo oli levollinen. Pian pääsisi matkaan. Lämmin halaus rakkaan kanssa, ja asetuimme takariviin. Lähdimme matkaan korostetun rauhallisesti.

Vaikka keliraportti muuttui päivä päivältä paremmaksi, matka Konttaisen huoltoon (6,7 km) oli raskas ja söi ylimääräiset voimat jaloista. Koillissanomien toimittajat tekivät videohaastattelun huollossa ja Ylen kameramies saman seuraavan mäen päällä.

Matka kulki odotetusti. Vuoroin hölkkää, vuoroin kävelyä, tankkausta ja tyhjennystä. Sealskinzit toimivat hyvin, samoin Salomonin S-Lab Sense Soft Groundit. Basecampin huollossa (23,6 km) vaihdoimme jalkaan inovin merinovillaiset sukat, mutta vaihtokengät odottivat puolimatkassa.

Päivä vaihtui illaksi, kun lähestyimme Oulankaa. Peräkkäin reitin pahinta ja parasta alustaa: julmaa juurakkoa ja nautiskeltavaa neulasbaanaa. Mieli oli korkealla, ja juoksimme pitkään Laurojen, Lakion ja Järvisen perässä.

Kilon Gepardi, eli Laineman Tommi, pesunkestävä sambalainen, otti meidät vastaan Oulangan huollossa. Naureskeltiin geeleistä; liittyi etukäteispakkaamisista sometettuun kuvaan, jossa toisten mielestä eväitä ja etenkin geelejä oli kuin pienelle pataljoonalle. Ja olihan niitä.

Geeleistä sellainen oppi, että ne todellakin kannattaa puristaa pieniin lötköpötköihin! Homma vaan sujuu paremmin, kun ei ole ylimääräistä näpertämistä ja roskapussia hylsyille. Sadulla siis oli geelit lötköissä jo tällä reissulla, mulla tästä eteenpäin.

Juuso ja Ville herkällä jalalla
Hetket Oulangasta Hautajärvelle olivat reissun tunteikkaimmat. Ilma jäähtyi pakkaselle, luonto hiljeni, pimenikin, vaikka lampulle ei ollutkaan tarvetta. Vierelläni ihminen, jota rakastan. Jakamassa matkaa, josta olin tähän asti vain haaveillut. Vain me kaksi, pitkän aikaa.

Täydellisyyden ”rikkoivat” 😉 perusmatkan kärkijuoksivat, jotka tulivat meitä vastaan. Ensin Simpasen Juuso ja pian perässä Maksimaisen Ville, kumpikin herkällä jalalla. Kannustimme ja ihailimme, ja saimme tsempit takaisin.

Polku oli melko teknistä ja polveilevaa, ja jouduimme tinkimään vauhdista. Laskin mielessäni aikatauluja ja ymmärsin, ettei maaliin ehtiminen tulisi olemaan helppoa. Siivosin nuo ajatukset mielestäni ja keskityin fiilistelyyn.

”Vain vegepizzaa jäljellä”
Hautajärven huolto tuli eniten tarpeeseen kenkien osalta, vaikka oli se mukavaa muutenkin päästä hetkeksi sisälle ja syömään jotain lämmintä. Gepardi huusi tiskin kulmalta, että vain vegepizzaa jäljellä. Sitä lautaselle ja ääntä kohti. Tämä olikin iso virhe paprika-allergikolle. Jo paluumatkan alkuvaiheilla alkoi vatsani protestoida ja tunsin, ettei suuhun laitettu enää imeytynyt. Mikään ei maistunut. Oksetti.

Satu sai komentaa pari kertaa pontevasti, että edes jotain yritin syödä. Suolamantelit olivat jees, geelit ok, mutta kiinteä & makea no-go. Parhaiten vaikeilla kilometreillä maistuivatkin salaiset aseemme, korvapuustit ja riisipallerot. Onneksi energiatasapaino oli alkumatkan jäljiltä hyvällä pohjalla.

Ennen puolimatkaa jalkateriä oli alkanut särkeä, ja nilkat muuttuneet jäykiksi. Pohkeet olivat kivikovat. Ajattelin sen vain johtuneen jalassa olleiden kenkien rajallisesta vaimennuksesta, mutta jälkikäteen ymmärsin, että osansa oli myös toisessa huollossa sukkienvaihdon yhteydessä jalkaan laittamani kompressiosäärystimet. Virhe! Turvonneissa pohkeissa aineenvaihdunta heikkeni eikä nilkka ja jalkaterä toiminut kunnolla. Tämän seurauksena akilles alkoi kenkkuilla.

Vaihdoimme siis jalkaan kuivat sukat ja Salomon S-Lab Sense Ultrat, jotka tuntuivat todella hyviltä. Heti Hautajärveltä lähdettyämme yöllinen kohtaaminen Järvisen Tiinan kanssa, ja The Korvapuusti. Juoksu kulki ongelmista huolimatta. Etenimme vaihteeksi Harrin ja Arin edellä.

Voimat ja aika loppuivat
Tuntia kestäneet imeytymisongelmat ja oksennusyritykset alkoivat luonnollisesti heijastua suorituskykyyn, mutta vielä isompi ongelma oli akilles. Jokainen askel sattui, juokseminen muuttui teknisesti vaikeaksi. Oulangan jäätyä taakse meno muuttui kulmikkaaksi sauvakälyksi.

32 kilometrin matka Basecampin huoltoon tuntui todella pitkältä. Harri ja Ari ottivat meidät tällä välillä kiinni, ja lopun matkaa taitoimmekin yhdessä. Ohi juosseet tutut ja tuntemattomat tsemppasivat. Sillä kaikella oli iso merkitys mielialaan, joka meillä säilyi kyllä varsin korkealla loppuun asti.

Ja se loppu koitti Basecampin maisemissa n. 142 kilometrin ja 30 tunnin jälkeen. Voimat ja aika yksinkertaisesti loppuivat. Ja jos niitä olisi riittänyt, olisin saattanut rikkoa akillekseni pahasti. Nyt selvisin omin avuin ja nilkuttaen raatotaksiin.

Imeytymisongelmien takia elimistö oli kovilla. Kylmä ja fyysinen väsymys löivät päähän kuin metrin halolla. Kämpillä join paljon ja istuin hetken saunassa, mutta sänky korjasi varsin nopeasti. Satu jaksoi huoltaa itseään, mikä varmasti oli järkevää – mutta niihin juttuihin tarvittavat voimat olivat jääneet matkalle.

Kiitos rakkaalleni
Nyt, kun suureen seikkailuun on etäisyyttä viikon verran, olen yhteisestä kokemuksestamme vielä suurempaa hymyä kuin heti reissun jälkeen. Missään vaiheessa keskeytys ei ole isommin harmittanut, kun se lopulta johtui omista rajoista. Turvotus nilkassa on helpottanut, ja akilles voi paremmin, vaikkei vielä hyvin. Jotenkin ajatus vaan karkailee kohti Pallaksen perusmatkaa – ja kyllä, myös revanssin hakuun Karhunkierrokselta.

Pallakselle on aikaa kuusi viikkoa. Miten tuo aika kannattaisi käyttää? Minkälainen pitäisi olla palauttelun, harjoittelun ja keventelyn yhdistelmä? Ja minkälaista harjoittelua. Ilomielin otan kaikki vinkit vastaan.

Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen tästä suuresta seikkailusta rakkaalleni Sadulle. 30 tunnin parisuhdelenkki – todellista laatuaikaa, ja lisää on tulossa.

Iso kiitos myös kriittisimpien vaiheiden matkaseuralle, Harrille ja Arille. Kiitos jokaiselle, joka meitä tuki ja kannusti, tavalla ja toisella. Iso käsi Gepardille, joka tuntui olevan aina siellä, missä kannustusta kaivattiin.

Koillissanomat, printtiversio (pdf):

Koillissanomat1

Koillissanomat2

Koillissanomat, linkit juttuihin:

Parisuhde todelliseen testiin – muutaman kuukauden seurustelleet Satu ja Sami lähtivät juoksemaan 160 kilometriä Kuusamon lumisiin vaaroihin”

http://bit.ly/2qP7AUE

”Polku­juok­su­har­rastus on myös tätä: nännien teippausta ja sushi­pal­le­rojen pakkausta – H-hetken lähestyessä mieleen hiipi epäilys, onko kaikki tehty tarpeeksi hyvin”

http://bit.ly/2qN4Qmx

Satumainen elämäni

Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen eronnut ja rakastunut. Siinäpä tärkeimmät. Muutokset siivilielämässä ovat olleet suuria, ja niiden tekeminen vaati rohkeutta sekä rehellisyyttä, lähinnä itselleni. Voisin kirjoittaa aiheesta egyptiläisen sinuhen, mutta kiteytän lopputuleman: olen onnellinen.

Astuminen Satumaiseen elämään on tuonut paljon muutoksia. Kadotin kahdeksan kiloa, kun oikeasti aloin pitää tiukemmin kiinni siitä, mitä muille julistin: lisätty sokeri ja valkaistu vilja oikeasti minimiin, kuten myös prosessoidut elintarvikkeet. Erkun suusta tuli se toinen ’totuus’, kun E24-tapahtumassa nähtiin: ”sitä se rakkaus teettää”, kun selittelin painoni vain pudonneen.

Mutta palataanpa hetkeksi viime syksylle. Lupauksistani huolimatta en ole kynään tarttunut, vaikka useammastakin asiasta olisin halunnut kertoa. Lupaan jälleen, että kirjoitan jatkossa useammin – vielä viikonlopun aikana Karhunkierroksen suuresta seikkailusta.

Onnistunut Nuuksio Classic
Akillesjänteen parannuttua nuolin NUTS Pallaksen perusmatkan väliinjäämisen synnyttämät haavat Nuuksio Classicissa. Viiden tunnin aikatavoite vaati kovan työn, mutta puskimme Pinolan Nooran kanssa päättäväisesti ja kovalla sykkeellä maaliin asti. Hieno kisa, ja osasin olla tyytyväinen onnistumisestani. Riemua lisäsi se, että akillesjänne ei reagoinut millään tavoin juoksusta.

Kolilla 17,5 tunnin rymy
Edellisvuodelta umpparileikkauksen takia siirtynyt Kolin ultra otti paikkansa neljä viikkoa Classicin jälkeen. Järjestäjä lupasi 86 kilometriä mutta antoikin yli 91. Jo ensi kilometreillä hitaassa vauhdissa tunsin, ettei roppa ollut palautunut edellisestä, vaan matkanteko oli tahmeaa ja työlästä. Jopa ensimmäisen kierroksen cut-off uhkaili, mutta haukkasi tyhjää.

Paalijärven Harrin kanssa tehtiin matkaa yhdessä koko 17,5 tuntia, ja keskiyön tunteikkaina hetkinä maalilinjan ylitti kanssamme vielä Eira Kärjä, joka puolimatkassa pohti lopettamista. Kuulin sanat ”en mä yksin tuonne toiselle kierrokselle lähde” – eikä lähtenyt, vaan mulle ja Harrille seuraksi. Hieno reissu, eikä vähiten autokuntamme team #mirkkukunttu ansiosta.

Pyörryttävät pikkujoulut Köykkyrissä
Myönnän, että joskus olen pikkujouluista pyörryksissä poistunut – mutta en niin pyörryksissä kuin viime marraskuussa. Yllätys, yllätys, ne olivat NUTSin pikkujoulut: ei menty piirileikkiä kuusen ympäri, vaan letkatunkkausta Suomen pienimmän laskettelukeskuksen Köykkyrin rinteillä. Letkajenkkausta mentiin sitten illan bilebändin tahtiin vähän maltillisemmin.

Kuuden tunnin aikana tunkkasin kokoon 87 kierrosta, 39 kilometriä ja noususummaksi kelvolliset 2700 metriä. Ja ellen väärin muista, instassa lupasin tuoreeltaan että ”ensi vuonna uudestaan”. Eli tänä vuonna. Tip tap, tip tap, tipe-tipe tip tap…

Prahassa puokin enkka
Maalis-huhtikuun taitteen Praha oli kesäinen, ja nautimme Sadun kanssa lämmöstä, mansikoista ja toisistamme täysin siemauksin. Loikoilu kesän vehreydessä pienissä vaatteissa tuntui lähes epätodelliselta.

Olin syksyllä ostanut paikan puolimaralle vakaana aikomuksenani alittaa 1.40. Reitti oli tasainen ja mies iskussa, vaikka roppa olikin välttynyt kovalta vk-rääkiltä Karhunkierroksen ollessa kevään #1.

Tavoite täyttyi, kun kello pysähtyi aikaan 1.38.46. Pystyin lisäämään vauhtia loppuun asti, eikä maalissakaan ollut sellainen all-out -olo. Myös pt ilmaisi mielipiteensä, kun ruodittiin sykkeitä: ”aika matalat sykkeet, sä olisit pystynyt juoksemaan paljon kovempaa”.

Kotiinpalattuamme satavuotias tarjosi kylmää ja räntäsadetta.

Slovenian alpeilla tunkkausta
Tärkein treeniviikko Karhunkierrosta varten tehtiin alpeilla. Ajatus reissusta syntyi ex tempore, ja kun sopiva viikko löytyi, lähdimme seikkailumielellä kohti Sloveniaa ja pientä Jezerskon kylää. Paikkaa meille ehdotti Marjomäen Timo, jolle iso kiitos kaikesta avusta käytännön asioiden hoidossa. Timppa, koskas nähdään? Pieni muistaminen odottaa 🙂

Paikallinen majatalo Stara Posta – edullinen ja erittäin ystävällinen – avasi ovensa meitä varten ja tarjosi mainiot puitteet treenilomalle aivan alppien kainalossa. Rankkasateen uhka konkretisoitui viime päivinä: ”satoi niin että otsanahkamme ois, saanut kateelliseks mateen”. Paikallisen näkemyksen mukaan ennätyssateet reiluun vuoteen. Viimeisen yön vietimme viehättävän Ljubljanan vanhassa kaupungissa. Ja päivän kuinkas muutenkaan kuin kaupungin vehreää puistoa ristiin rastiin kesäisessä kelissä juoksennellen.

Tavoitteena oli liikkua paljon ja kerätä nousumetrejä – vetämättä överiksi ja rikkomatta paikkoja. Tässä onnistuimme ja kotiin palasimme tyytyväisinä ja hyvin treenanneina, yhtä kokemusta rikkaampina.

Yhteinen perusmatka
Karhunkierros lähestyi kovalla vauhdilla. Ymmärys tulevasta puski tajuntaan ja alkoi nostaa perinteisiä ”olenko mä treenannut tarpeeksi” -fiiliksiä. Myös Rukan olosuhteet pitivät jännityksessä. Aika väheni, mutta lumi ei.

Vähensimme harjoitusmääriä ja teimme pitkikset kevyinä pyöräilyinä. Juoksuun haimme helppoutta lyhyemmillä treeneillä mutta hieman kovemmilla tehoilla.

Karhunkierroksen perusmatkasta muodostui elämäni seikkailu – josta saat tarkemmin lukea sunnuntaina!

”Henkinen tarve päästä tuolle pidemmälle matkalle lähti siitä hetkestä, kun Ylläksen bussin takavalot häipyivät ja minä jäin nieleskelemään liikutuksen kyyneleitä Hetan majatalon pihaan…”

Ylläs_Hetta

Näin kirjoitin Taipaluksen Timolle puoli tuntia ennen kuin minun piti konkretisoida päätöseni laitanko ilmon NUTS Pallaksen 55 vai 134 kilometrille. Juttelin viime kesänä Timon kanssa pari sanaa, ennen kuin hän astui Ylläkselle vievään bussiin. Ja puoli vuorokautta myöhemmin kannustin miestä Pallaksella, josta hän jatkoi – ja minä aloitin – matkaa kohti Hettaa. Timolla siinä vaiheessa 70 kilometriä taivallettuna.

Itselleni tuo 55 kilometrin taival on pisin koskaan jalan yhtäjaksoisesti kulkemani matka, kun case appendix nielaisi Vaarojen kasikutosen. Olen siis haukkaamassa melkoisen ison palan kakkua. Into sisälläni sykkii kuitenkin tavalla, joka ei jätä itselleni hetkeksikään epäselväksi haluanko tätä oikeasti vai en. Motivaatio on huipussaan. Olen valmis tekemään töitä ja nauttimaan paitsi matkasta, myös perille pääsemisestä.

Treenaan, syön ja nukun, siinä ohjelmani vapaa-ajalle, jonka saan käyttää itsekkäästi. Kultainen kolmio, joka luultavasti on toinen puoli totuutta. Se toinen puoli onkin haastavampi: Kuinka paljon siedän fyysistä kipua? Kuinka paljon pääkoppani kestää silloin, kun on oikeasti vaikeaa? Missä kulkee raja mukavuus- ja epämukavuusalueen välissä? Ainutlaatuinen kokemus on mukavuutta, mutta kramppaavat, tunnottomat ja lopenväsyneet jalat, rakkoihin kääriytyneet varpaat tai energian imeytymisongelmista johtuvat oksentelut, esimerkiksi, ovat sillä toisella alueella.

Juurikin tuo edellinen lause motivoi itseäni valmistautumaan 134 kilometrin tunturiultralle niin hyvin kuin vain pystyn ja osaan. Siitä huolimatta tiedän, etten välttämättä pääse omin jaloin perille. Siinä vaiheessa yritän olla itselleni armollinen. Ole sinäkin, vaikket aina pääsisi tavoitteeseen – mutta aseta tavoitteesi sen verran korkealle, että joudut oikeasti tekemään töitä sen saavuttamiseksi.

Kirjoitan säännöllisesti matkani vaiheista tuleviin haasteisiin, joita ovat niin Karhunkierroksen kasikymppinen, joka on tärkein pre-race Ylläs-Hetta -retkelle kuin Helsinki Spring Marathon, jolla todellakin on kevättä rinnoissa. Jos sinulla, rakas blogini lukija, on mitä tahansa vinkkejä tai sanottavaa minulle, kirjoitathan sen miettimättä onko se kovinkaan iso asia. Monta kertaa pienistä tarinoista syntyy suuri satu – kuten suolaisten kyynelten värittämistä bussin perävaloista unelma, jota lähden ensi heinäkuussa tavoittelemaan.

Tästä löydät tarinani viime kesän NUTS Pallas 55 kilometriltä