Trans Gran Canaria 65k. Yllättävän teknistä.

Gran Canaria tarjosi mukavan loman polkujuoksijalle maaliskuun alussa, jolloin järjestettiin perinteinen Trans Gran Canaria -juoksutapahtuma. Sää suosi, ja polut olivat – no eivät todellakaan mitään neulaspolkua, vaan perusteellisen kivikkoisia väyliä. Mäet olivat jyrkkiä ja pitkiä, ja lopussa alaspäin erityisen jyrkkiä ja vaarallisen vaikeakulkuisia. Vaarallisuus oli oikein kylteillä ilmaistu. Yllättävän teknistä, sanoisin.

Tämä ei ole perinteinen ’what happened next’ -story, vaan kirjoitan omista kokemuksistani 65 kilometrin kisassa keskittyen reittiin, helteeseen, energiaan ja kisan järjestelyihin. Saatat löytää tästä apuja, jos suunnitelet reissua Canarialle. Tai sitten et.

Kivikkoista baanaa

Bussikuljetus kuusvitosen starttiin lähti Maspalomasista, expon pihasta klo 5.30, ja kiemursi serpentiiniä ylös lähtöpaikalle pimeyden vaihtuessa aamun sarastukseen. Reitillä oli siis laskua enemmän kuin nousua. Kisa starttasi klo 9 – tai 8.56, jos tarkkoja ollaan. Kannattaa huomioida mahdollinen epätarkkuus, ettei ole tiristelemässä jännäpissaa aivan viime hetkillä.

Reitin kaksi suurinta nousua olivat heti alussa, ja etenkin toiselle vuorelle kiivetessä maisemat olivat komeat. Arska grillasi ja reiska lauloi, kilometriin saattoi kulua 15 minuuttia ja sisältää 150 metriä nousua. Kalima puhalsi salakavalasti vuorilla, ja kun en osannut siihen varautua, hönkäilin turhaan hienoa hiekkapölyä astmaattisiin keuhkoihini.

Roque Nublo (kuvassa takanani blogin lopussa), kohosi korkealla reitin kruunuksi. Sen jälkeen matka oli enemmän ja enemmän alamäkeä – mutta kuitenkaan pitkiä hivuttavia ylämäki unohtamatta. Jollain tavalla olin huijannut itseäni reittiprofiilin avulla ja luonut mielikuvan, että lopussa olisi oikeasti juostavaa polkua. No ei ollut.

Etenkin viimeiset kaksikymppiä rassasivat jalkoja. Laskuosuus alkoi pitkällä juostavan näköisellä polulla, joka olikin pyöreäpintaista pientä ja isompaa kiveä vailla yhdenmukaisuutta. Espanjan miehet ja naiset juoksivat, itse en pystynyt kuin ajoittain. Jyrkimmät kohdat oli merkitty vaarallisiksi, ja sitä ne väsyneillä jaloilla olivatkin.

Lopulta jyrkät rinteet laskeutuivat kivisen solan pohjalle. Kivien monimuotoisuus ja epätasaisuus loisti silmissä. Periaatteessa juostavaa, mutta käytännössä siinä ja tässä. Kun kivikkoinen sola loppui, sai nauttia vielä vuoroin louhikkoisesta kanavan pohjasta ja assusta. Juoksu sujui ja suunto tallensi loppumatkasta vauhdikkaita kilometrejä.

Jalassa oli paksujen injinjin varvassukkien kanssa ne aidot ja oikeat, vanhan malliset mustanpunaiset Salomon S/Lab Sense Ultrat – ei yhtään rakkoa.

Helle – vihollinen numero 1

En ole koskaan juossut hyvin helteellä. En kisassa, enkä harjoituksissa. Sääennuste lupasi lämmintä, mutta todellisuus tarjosi hellettä. Arvasin sen jo lähtöpaikalla, kun lämpötila oli 7-8 astetta ennustettua korkeampi. Ja sama suhde jatkui läpi kisan.

Hikoilin kuin sika uunissa. Värjäsin liivin, paidan, lippiksen ja housut suolalla valkolaikukkaaksi. Söin 8×500 mg natriumkloridia, kun enempää ei ollut. Hitaimmalla huoltovälillä (24k – 39k) alkoi olla voiteluaineet ja muut mineraalit vähissä, kun kavuttiin loputtoman tuntuista hiekkatietä ylös paahtavan auringon alla. Koneisto rohisi ja rahisi kuin Fröpelin Palikoiden laulussa, mutta toimi silti, jotenkuten.

Tuolla pitkällä välillä oli paha olo. Oksettikin, mutta noshtin energiakarkit maistuivat ja saivat jalan nousemaan, vaikka järki seisoi. Pitkän välin päätteeksi huolellinen huolto, monta mukia pepsiä, saman verran vettä ja muutama appelsiinilohko siirsi ajatuksen mönkkärin pakkarilta apostolin kyytiin.

Loppumatkasta elimistön termostaatti toimi paremmin. Siksi, että suurimmat mäet olivat takanapäin, ilma ei ollut yhtä kuuma ja huolellinen huolto voiteli koneiston.

Mikä sitten meni pieleen? Yksinkertaisesti se, että hikoilin pois kaikki ne suolot ja mineraalit, jota olisin helteisessä ultrajuoksussa tarvinnut, ja jota en matkan aikana saanut korvattua. Miksi? Siksi, koska olin päättänyt juoda pelkästään vettä. Ai että mies voi olla tyhmä.

Olisi pitänyt juoda veden lisäksi elektrolyyttijuomaa tai urheilujuomaa, jossa on tarpeeksi elektrolyyttejä kaliumista alkaen. Ei tämä kuitenkaan ensimmäinen hellekisani ollut eikä ensimmäinen nuukahdukseni helteeseen. Aaaargh, ehkäpä itseruoskinta nyt riittää, ja olen käsitellyt asian pisteeseen saakka.

Energiatesti onnistui

TGC 65k oli itselleni myös energiatesti tulevia, vuodelle 2021 siirtyneitä, satamailisia varten. Geelit alkavat yököttää itseäni varhain, enkä voi laskea niiden varaan pitkissä kisoissa. Yli vuorokauden suorituksissa pakkaan liiviin joka tapauksessa mm. leipää ja kasvisliemessä keitettyä riisiä parmesanilla, mutta niiden nautiskelu puolen tunnin välein on liikaa. Hakusessa on siis kisan aikaisen energian kivijalka.

Ennen reissua hain Noshtilta satsin energiakarkkeja (energy chews). Sain tuotteet testiä varten, muuta kaupallista kompensaatiota tämä ei sisällä.

Menin käytännössä koko kisan pelkillä energiakarkeilla. Täysin suunnitelmieni mukaan.

Jaoin testin kolmeen osaan: 1) Kuinka hyvin tuote maistuu 10 tunnin ajan 2) Miten hyvin saan tuotteesta energiaa 3) Ärsyttääkö tuote vatsaani. Tulos: hyvin maistui loppuun asti, energia imeytyi hyvin, eikä se ärsyttänyt vatsaani.

Toiseksi viimeisen energiakarkin annoin kuusi kilometriä ennen maalia espanjalaiselle 128k juoksijalle, joka oli oksentanut monta kertaa, kun oli yrittänyt syödä, ja joutui siksi kävelemään. Hän otti syötävän, kun kerroin sen olevan vegaanituote ja vatsaystävällinen. Hän jäi kauas taakse nakertamaan karkkiaan – mutta tuli kilometri ennen maalia hyvällä vauhdilla takaa, pysähtyi halaamaan ja kiittämään – ja jatkoi juosten perille.

Kisan järjestelyt toimivat

Kisan järjestelyt toimivat kuin se kuuluisa vanhan junan vessa – paitsi, että vessoja ei huolloissa tai ainakaan 65k lähtöpaikalla monta ollut.

Huoltopisteet löytyivät noin 12k, 23k, 39k, 48k ja 62k kohdalta. Toinen huolto oli ns isompi huolto, missä oli tarjolla ainakin myös pastaa ja kasvislientä, mutta itse pysyttelin pitkälti nesteissä ja noshteissa.

65 kilometrin reitti oli todellisuudessa vähän päälle 67 ilometriä. Kaikki ilmoitetut asia olivat siis espanjalaisittain noin; lähtöaika, huoltojen paikat, nousu- ja laskusumma (2520/3750), reitin pituus.

Revanssi 2021

Sen verran jäi kuumaan vuoristoon keskeneräisiä asioita, että jos maailma makaa vuoden päästä sijoillaan, niin ohjelmassa on Canarian saarten matkailua. Järjestäjä ilmoitti pari viikkoa sitten kisa-ajankohdaksi 24.-28.2.2021 eli 65 kilometrin startti on lauantaina 27.2 klo 9. Tai 8.56. Tuskin maltan odottaa.

100 km vuoristoa ja aavikkoa yli 30 asteen helteessä

Muistan elävästi, kun Satu otti Hajar 100k -ultran ensimmäisen kerran esille. Innostuin heti ja niin, etten meinannut housuissani pysyä. Keskustelun intensiteetistä tiesin, että vuoristo ja aavikko kutsuvat ennemmin kuin myöhemmin. Tämä on kirjoitus elämäni raskaimmasta kisasta.

Kisahotelli Arabiemiraateissa Dubaista koilliseen oli jotakuinkin keskellä ei mitään. Jännitys tiivistyi, mutta olo oli levollinen. Kaksi Omanin lakanoissa nukuttua yötä olivat paikanneet yölennon ja aavikolla telttailun synnyttäneet univelat.

Analyyttisesti lähtökohdat olivat hieman epävarmat, sillä sairastelut ja muut kiireet olivat nollanneet varsinaiset viimeistelytreenit. Onneksi pohjia oli tehty pitkin viime vuotta. Itseäni huolestutti astmaatikkona kaksi kuukautta jatkuneet hengitysongelmat, mutta kun kuumetta ei ollut missään vaiheessa, eikä lääkäri ollut edes aikeissa ehdottaa kisan väliin jättämistä, pidin suunnitelmasta kiinni.

Kisa-aamu koitti. Herätys 1.30. Check-in 2.30. Kisainfo 3.30. Bussi 4.00.

Kisainfosta jäi mieleen kaksi asiaa: “Drinking and eating every 30mins makes the difference between finishing and not-finishing”. Ja painokkaat varoitukset huoltojen kolme ja neljä välisestä matkasta: se on kuuma, raskas ja kestää kauan. Ja vesi voi loppua kesken.” Ja niin se käytännössä loppuikin. Ensin mainitun tiesimme ennestään.

Eeppinen lähdön tunnelma   
Säkkipimeällä aavikolla lähdön tunnelma oli ainutlaatuinen. Paukusta matkaan ja kohti loivaa seitsemän ja puolen kilometrin ylämäkeä ensimmäiseen ”huoltoon”, joka oli vaihdettu eläväksi opasteeksi, kun vuosi sitten kukaan ei käyttänyt tätä huoltoa. Alun pitkä ylämäki pehmensi jalkoja. Kärki juoksi yhdestä (siirretystä?) merkistä harhaan ja mekin ehdimme minuutin pummaamaan, ennen kuin näimme kärjen tulevan vastaan.

Ensimmäiselle vuorelle kiivettiin hieman loivempaa ja kulkukelpoisempaa polkua (kuin toiselle). Aurinko nousi, pimeä väistyi ja tuli nopeasti kuuma. Toinen huolto oli neljän auton rypäs tien mutkassa ja tarjosi vettä, elektrolyyttijuomaa, banaania, appelsiinia ja pähkinöitä, kuten jokainen muukin huolto, pl. puolimatkan krouvin, jonka menussa myös keittoa, leipää ja keitettyjä kananmunia. Toisessa huollossa oli tarjolla myös puna- (tai musta-) juuripatukoita, joita Satu ”erehtyi” maistamaan…

Ymmärryksen rajamailla
Toisesta huollosta alkoi pitkä ja jyrkkä alamäki, laskua tuhannen metriä. Teki oikeasti pahaa jaloille. Jyrkkää mäkeä oli vaikea juosta rennosti, lasketella, ja toisaalta jalkapohja liikkui joka askeleella sen verran, että alkoi muodostua rakkoja. Laakson pohjalla lämpötila nousi päälle kolmenkymmenen.

Matkalla kolmanteen huoltoon juttelimme brittijuoksijan kanssa. Hän ihasteli, kun juoksimme yhdessä ja lausui: ”running together, staying together”.

Kriittinen huolto, jossa piti täyttää kaikki mahdolliset vedenkuljetusvälineet – omaa pötsiä myöten. Alkoi ”se on kuuma, raskas ja kestää kauan” -kuvailtu väli. Ja kyllä. Rinne oli todella jyrkkä, alusta vaihteli epämääräisestä kivipolusta vaikeasti edettävään louhikkoon ja mikä pahinta, grillissä jonkin matkaa päälle 30 astetta ilman varjoa tai tuulenvirettä.

Hahmotin nopeasti jyrkässä nousussa, että 12 kilometrin väli kestää nelisen tuntia, ainakin. Liivissä puolitoista litraa vettä. Säännöstely oli pakko aloittaa samantien.

Heti huollon jälkeen Sadulla oli vaikeuksia. Yritin parhaani mukaan tsempata ja vetää urpo&turpo -junaa mahdollisimman kevyellä kaasulla. Pidimme taukoja tiheästi. Kyselin juodun nesteen määrästä huollossa ja päättelin, että keho on liian kuiva. Patistin Satua juomaan ja ottamaan suolaa, vaikka sitten pienellä riskillä veden riittämisen näkökulmasta. Näillä konsteilla olo parani ja askel löysi tutun päättäväisyyden.

Kaksi ja puoli tuntia könyämistä, yli +30 ja vajaa tonni nousua, vain litra juotua vettä. Silloin Sundströmin poikaa vietiin. Vettä ei oikeasti ollut juotavaksi asti, vain suun kostutukseen. Samaa tahtia kuin olo heikkeni, alkoi kalman vasara kolkutella ohimolle. Onneksi ei tarvinnut taistella yksin.

Satu otti veturin paikan ja pääsin parhaaseen peesiin. En tarvinnut miettiä mitään. Riitti, että roikuin pakarassa kiinni. Ainakin katseella. Vaikka ymmärrys ulkoisille ärsykkeille lähestyi nollaa, tärkeimmät asiat pystyin pitämään mielessäni: eteenpäin on mentävä, askel kerrallaan. Jollain sairaalla tavalla silti nautin tilanteesta, vaikka tuntui pahemmalta kuin koskaan aikaisemmin missään juoksussa. Tai missään muuallakaan.

Suolaa, suolaa enenmmän suolaa
Toinen tärkeä asia oli suolan syöminen. Otimme suolaa säännöllisesti, vaikka vettä ei lopulta puolta suullista enempää tabun kanssa riittänyt. Ja ilmestyihän se neljäskin huolto lopulta silmiimme. Siinä vaiheessa lötkössä oli enää suullinen – jonka tarjosin Alexeylle, iäkkäämmälle venäläiselle herrasmiehelle, joka oli ”aika loppu”.

Suolan ansiosta pystyimme juomaan neljännessä huollossa niin paljon kuin janon tunne kaipasi. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä tilanne: pressun päällä makasi mies kylkiasennossa ja oksensi. Ymmärsin puheesta, että hän oli saapunut huoltoon kuivana ja juonut vatsansa täyteen – oksentaakseen kaiken ulos. Uskon, että juuri suolan syömisellä vältimme saman kohtalon.

Tässä kohtaa koimme kisan suurimman mielennousun. Voimat palautuivat, ja sen tunteen halusi jakaa koko maailmalle. Tuo hetki oli herkkä kuin yöperhosen siiven kosketus. Kuorin ja pilkoin appelsiinejä huonompivoimaisille sillä aikaa, kun Satu viimeisteli huoltonsa.

Vajaa kymppi puolimatkan krouviin sujui ongelmitta. Reittiä oli muutettu vaikeammaksi, eli tien sijasta viimeinen mäki hipsittiin alas rakkakivikossa laimeasti kulkenutta polkua pitkin. Cut-offiin lisätty tunti kompensoi varmasti ajan, mutta ei syntyneitä rakkoja.

”Sä olet yhtä kaheli kuin minä”
Huolsimme itsemme viidessäkympissä huolellisesti. Söimme, joimme ja hoidimme pahimmat rakot. Mieltä nosti ajatus, että ilma viilenee, eikä edessä ole pahempia mäkiä. Loppumatka oli silti pitkä ja se kesti kauan. Rytmitimme etenemistä rakentamalla erilaisia ”kelloleikkejä” hölkän ja kävelyn vuorottelulla sekä timantintarkalla energian nauttimisella.

Sarvet nousivat kuitenkin otsaan yksi kerrallaan, kun kummankin Suunto Spartan Ultra sammui pahasti ennen aikojaan: mun kello 13,5, Sadun 14,5 tunnin jälkeen. Mielenkiinnolla odotan miten Suunto vastaa reklamaatioomme, sillä paitsi että kellon merkitys korostuu mentaalipuolen auttajana, sillä on päällikön rooli kertoa energian nauttimisesta puolen tunnin välein. Puhumattakaan menetetystä gps-jäljestä.

Päätimme, ettei tämä jää kellosta kiinni. Karavaani kulki pimeässä yössä. Muutamat vihreät silmäparit pimeällä aavikolla juhlistivat kulkuamme. Ohi ajaneet autot nostivat lentohiekkaa, jonka aikana ei kannattanut avata suutaan… Emme oikeastaan tienneet juuri lainkaan missä kuljimme. Paitsi silloin, kun menimme isomman tien läheisyydessä.

Huollot tulivat ja menivät, täytimme pullot ja yritimme väkisin syödä jotain, banaania lähinnä. Juokseminen alkoi olla työlästä ja otti enemmän kuin antoi. Järkevämpää oli kävellä tahdikkaasti.

Hiljalleen tunteet nousivat pintaan. Meillä oli aikaa. Laatuaikaa, kahden kesken. Olimme vuoroin ihan hiljaa, vuoroin puhuimme paljonkin. Meni hempeilyksikin. Miksi toinen on niin tärkeä, tuntuu niin oikealta. Ei kai vastausta tämän kauniimmin voisi kuulla: ”Sä olet yhtä kaheli kuin minä” ❤

Maaliin tulimme viimeisen vajaan kilometrin dyynejä pitkin – kengät täynnä tiimalasihiekkaa, joka teki kipeää turvonneisiin varpaisiin. Maaliin juoksimme käsi kädessä, suukko ja kiitos. Selätimme helteen ja Hajarin vuoriston, yhdessä. Maali oli helpotus, lautasellinen chili con carnea tarpeellista ja muki kylmää cokista taivaallista.

En usko, että itselleni jäi keskeneräisiä asioita tähän kisaan, maailma kun on täynnä hienoja tapahtumia. Kaikille muille suosittelen kyllä seikkailua Hajarin vuoristossa ja aavikolla.

Kesän suunnitelmat uusiksi
Mitä seuraavaksi? Niin. Kun se triathlon ja lähinnä sen uinti ei napannut tippaakaan, niin nappasimme itsemme pois Lahden listalta. Ensi kesälle on jo muita suunnitelmia. Seikkailu, jonka suunnittelussakin jo sydämet sykkivät ❤

 

Sadun blogi löytyy täältä.