Mitä mulle kuuluu?

Treeni-into on jo pitkään, oikeastaan syyskuisesta umpparileikkauksesta lähtien, ollut huipussaan. Siitä on kärsinyt myös blogin kirjoitusfrekvenssi, vaikka kirjoittamisesta paljon tykkäänkin. Tartuin kynään nyt, kun keventely maralle alkaa. Kiitos, että tulit lukemaan.

Toiset bongaavat kevään leskenlehdistä, toiset kiuruista ja peipposista, itselleni syntymää symboloiva vuodenaika kurkistaa ensimmäisten eurooppalaisten maratonien silmin. Pari viikkoa sitten katuja kierrettiin Pariisissa, viikko sitten Roomassa ja Rotterdamissa, ja viikon päästä Hampurissa.

Itsekin olen menossa eurooppalaiselle kaupunkimaratonille – Helsingin Pukinmäkeen. Neljä kierrosta tasaista baanaa ja enkka taskussa yöksi kotiin. Vai pitäisikö jäädä yön yli ja suunnata nähtävyyksiä katsomaan?

Uskon itseeni ja löisin vetoa maraenkan puolesta – jos työnantajani kohdetta Pitkävedossa tarjoaisi – mikä tarkoittaa ajan 3.43.56 alittamista. Kaikki olisi oikeinkin hyvin ilman pääsiäismaanantain Nuuksion keikkaa. Yli neljänkympin lenkki ja vajaat kuusi tuntia lumisilla, sohjoisilla, jäisillä ja sulillakin poluilla oli tähän väliin liikaa. Rymyä seurasi persflunssa, joka entisestään hidasti palautumista. Matkamuistoksi tarttui myös lievä rasitusvamma polvessa.

Tänään juoksin viimeisen tehotreenin ennen maraa: verkkojen välissä 15 kilsaa kisavauhtista. Sellainen duunarin ’drive thru’. Työvaiheen sykkeet ok, mutta hengittäminen raskasta ja oikein tunsin, etteivät jalkojen lihakset saaneet happea. Ilma oli täynnä siite- ja katupölyä, kuin myös astmaatikon keuhkot. Meinaa olla snadisti voipunut olo.

Harjoittelu on muutenkin ollut skitsofreenistä, kun päätavoitteena on heinäkuinen retki Ylläkseltä Pallaksen kautta Hettaan. Tätä ennen pitää suoriutua Karhunkierroksen kasikymppisestä. Tiedä laskevatko Nutsin pojat edes lähtöviivalle, jos en omin jaloin tavoita Rukahovin poreallasta.

Treeniin on mahtunut paljon ei-niin-maravalmistavaa tekemistä: Mt. Malminkartanon portaiden kiipeilyä, pitkiä rymyjä Nuuksiossa ja kävelyä niin hangessa kuin upottavalla suolla. Tuskin ovat antaneet kepeyttä askeleeseen, mutta ehkäpä mielenlujuutta ja hulppeaa hengenravintoa senkin edestä.

Toisaalta olen juossut talven aikana enemmän vauhtikestävyyttä kuin aiemmin, kiitos Solastie-areenan hinkkaamisen. Mukavaahan tuolla on lörpöttely- ja juoksuseura, mutta ei minusta halliråttaa saa, vaikka kermassa hauduttaisi. Sydämeni juoksee ulkona, satoi tai paistoi.

Post scriptum.

”Henkilökohtaista jaksaa lukea, pelkkää treeniä toisensa perään on raskasta lukea.” Näin minua opasti innostajani blogaamisessa ja hullutuksiin lähdössä ennen ensimmäisen tekstini julkaisua. Yritän jatkossakin pitää tuosta ohjenuorasta kiinni, ja tarttua toiseen – siihen, ettei hämähäkinseitti kasvaisi seinälleni.